Noin vuonna 1960 maailmanlaajuinen kuolleisuus nousi dramaattisesti. Syynä ei ollut sota eikä epidemia. Syynä oli Kiinan ”suuri harppaus eteenpäin”. Mao Zedongin johtama suunnitelmatalouden pakollinen uudistus ajoi koko maan nälkään ja vei siten hautaansa enemmän ihmisiä kuin mikään tunnettu 1900-luvun pandemia.
Feng Jicai on dokumentoinut terrorin kirjassaan „Sadan ihmisen kymmenen vuotta“ (engl. Ten Years of Madness). Suuren harppauksen ja sitä seuranneen kulttuurivallankumouksen aikana yhteiskunta tuhoutui. Lapsista tuli sekä rikostovereita että uhreja. Esimerkiksi kahdeksanvuotias tyttö pidätettiin ”pienenä vastavallankumouksellisena”, koska hän oli väitetysti kirjoittanut anti-maolaisen iskulauseen. Seurauksena olivat kuulustelut, uhkaukset ja julkinen nöyryyttäminen. Lopulta hänet vietiin teloituspaikalle todellisten kuolemaantuomittujen viereen, ja lapsi uskoi, että hänetkin ammuttaisiin.
Kommunismissa yksilö menettää ihmisyytensä ja alennetaan pelkäksi käyttökelpoiseksi massaksi. Sama toistui Kambodžassa. Pol Potin johtamat Punaiset khmerit aloittivat vuonna 1975 ”suuren uudistuksen”, radikaalin agrokommunistisen uudelleenjärjestelyn. Kokonaiset kaupungit tyhjennettiin asukkaistaan, oletetut älymystön edustajat murhattiin (riitti, että oli silmälasit), ja perheet revittiin hajalle. Neljän vuoden aikana noin kaksi miljoonaa ihmistä, tuolloin neljännes väestöstä, kuoli nälkään, kidutukseen ja teloituksiin. Myös tässä tapauksessa kollektiivinen ”suuri tavoite” toimi perusteluna ennennäkemättömälle terrorille.
Näitä ihmiskunnan katastrofeja yhdistää usko siihen, että yksilö on uhrattava yhteisön hyväksi. Että jalo päämäärä, ”yhteisön” etu ja oman ideologian moraalinen ylivoima oikeuttavat kaikki keinot. Olipa kyse silloin ”tasa-arvon” ja ”edistyksen” nimissä tai nykyään ”oikeudenmukaisuuden” ja ”ilmastonsuojelun” puolesta: yksilö julistetaan yhä uudelleen pelinappulaksi. Kommunismi ei ole koskaan ollut pelkästään vaihtoehtoinen talousmuoto. Se on totalitaarinen ideologia, joka riistää ihmiseltä täysin ihmisyytensä. Kiinassa kuoli pelkästään ”suuren harppauksen” seurauksena arviolta 30–45 miljoonaa ihmistä. Kulttuurivallankumous vaati lisää miljoonia uhreja.
Neuvostoliitossa, Pohjois-Koreassa, Kambodžassa – kaikkialla toistui sama kaava. Ensin rajoitetaan yksilön oikeuksia. Sitten seuraavat suunnitelmatalous, ilmianto, terrori, nälkä ja joukkokuolemat. Nykyään näemme tämän ajattelutavan paluun. Kollektivistiset vaatimukset ”sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta” tai radikaalista ilmastopolitiikasta uhkaavat jälleen yksilön vapautta. Kun vahva valtio tai itseään maailman pelastajiksi nimittävät päättävät, kuka saa käyttää mitäkin resursseja, kenen on ajettava millä autolla tai mitkä mielipiteet ovat vielä sallittuja, historia toistaa itseään. Suuri päämäärä pyhittää kaikki keinot.
Historia opettaa meille, että tällaiset kokeilut eivät koskaan pääty pelkkään rajoittamiseen. Ne johtavat kuolemaan ja terroriin. Kommunismi on seurausta ajatuksesta, jossa yksilö uhrataan ”yhteisön” hyväksi. Feng Jicain todistajanlausunnot ja Kambodžan joukkohaudat osoittavat, mihin se johtaa. Se, joka nykyään jälleen saarnaa kollektivistista ideologiaa, ei vain pilkkaa ja sivuuta 1900-luvun kommunismin uhreja. Hän valmistaa maaperää seuraavalle ideologiselle pandemialle. Yksilön vapauden puolustaminen on edelleen ainoa tehokas rokote sitä vastaan.
