#Analysis
28. heinäkuuta 2026
Stanley Kubrickin elokuvan 2001: Avaruusseikkailu monoliitti ei selitä itseään. Se vain seisoo paikallaan: mustana, suljettuna ja mittakaavaltaan vääränä suhteessa ympärillään oleviin olentoihin. Sen merkitys syntyy siitä, mitä sen läsnäolo saa muut tekemään.
Tekoälyajan todellinen monoliitti ei ehkä ole keskusteleva kone tai ihmistä muistuttava robotti. Se on ikkunaton datakeskus kaupungin laidalla. Rakennus ei puhu käyttäjälle, mutta sen sisään kerääntyvät sähkö, puolijohteet, valokuitu, pääoma, data ja poliittiset sopimukset. Käyttöliittymä näyttää kevyeltä pilvipalvelulta. Todellinen järjestelmä on raskas, fyysinen ja poikkeuksellisen keskittynyt.
Monoliitti on tässä vertauskuva, ei väite salaisesta suunnitelmasta tai itsenäiseksi heränneestä koneesta. Sen avulla voidaan nähdä se, minkä tekoälypuhe helposti peittää: tekoälyn yhteiskunnallinen voima ei synny vain algoritmeista. Se syntyy myös siitä, kuka omistaa laskennan ja millä ehdoilla muut pääsevät siihen käsiksi.
Pilvi on käyttöliittymä, ei paikka
Tekoäly näyttäytyy käyttäjälle lähes aineettomana. Kysymys kirjoitetaan ruudulle, vastaus ilmestyy sekunneissa ja koko tapahtuma näyttää tapahtuvan jossakin määrittelemättömässä pilvessä. Sana on hyödyllinen juuri siksi, että se häivyttää näkyvistä palvelun fyysisen perustan.
Nature Cities -lehdessä maaliskuussa 2026 julkaistu näkökulma-artikkeli kuvaa ristiriitaa suoraan: tekoäly kuvitellaan älykkäiksi näytöiksi ja saumattomiksi digitaalisiksi palveluiksi, vaikka sen todelliset moottorit sijaitsevat valtavissa ikkunattomissa rakennuksissa kaupunkien reunoilla. Nämä rakennukset kuluttavat energiaa, ohjaavat investointeja ja vaikuttavat siihen, kenellä on valtaa digitaalisessa kaupungissa.
Mittakaava kasvaa nopeasti. McKinseyn kesäkuussa 2026 julkaistun arvion mukaan maailman datakeskuskysyntä voi kasvaa noin 82 gigawatista 220 gigawattiin vuosien 2025 ja 2030 välillä. Tekoälyyn liittyvän kysynnän arvioidaan kasvavan samassa ajassa noin 44 gigawatista 155 gigawattiin ja muodostavan noin 70 prosenttia kokonaiskysynnästä. Pelkkiin rakennuksiin, sähköjärjestelmiin ja jäähdytykseen tehtävät maailmanlaajuiset investoinnit voivat ylittää 1,7 biljoonaa dollaria vuoteen 2030 mennessä – eikä summa sisällä edes varsinaista palvelinrautaa.
Tämä ei ole enää digitaalisen talouden taustajärjestelmä. Se on uusi raskaan teollisuuden haara, joka kilpailee sähköstä, maasta, rakennuskapasiteetista, muuntajista, jäähdytyslaitteista ja poliittisesta etusijasta.
Monoliitti ei ole yksi rakennus, vaan yksi järjestelmä
Datakeskukset sijaitsevat eri kaupungeissa ja eri maissa, joten infrastruktuuria voisi ensi silmäyksellä pitää hajautettuna. Fyysinen hajautuminen ei kuitenkaan tarkoita hallinnollista tai teknistä hajautumista. Useat rakennukset voidaan yhdistää yhden yhtiön ohjaamaksi laskentakoneeksi, jonka kapasiteettia jaetaan keskitetysti.
Microsoft käyttää tästä itse poikkeuksellisen paljastavaa kieltä. Yhtiö kuvasi marraskuussa 2025 Azure Fairwater -järjestelmäänsä maailman ensimmäiseksi planeetan mittakaavan tekoälysupertehtaaksi. Atlantassa ja Wisconsinissa sijaitsevat keskukset sekä Microsoftin muu infrastruktuuri liitetään yhteen omalla optisella runkoverkolla. Yksittäinen järjestelmä voi yhdistää satojatuhansia Nvidian kiihdyttimiä samaksi supertietokoneeksi.
Sanavalinta ei ole kriitikon kärjistys, vaan alan oma tavoite: erilliset kampukset muutetaan toiminnallisesti yhdeksi koneeksi. Monoliitti ei siis välttämättä seiso yhtenä mustana laatikkona. Se voi olla maantieteellisesti hajallaan oleva, mutta omistukseltaan, käyttöehdoiltaan ja päätöksenteoltaan keskitetty kokonaisuus.
Laskentaan pääsystä tulee vuokrasuhde
Tekoälyinfrastruktuurin rakentaminen vaatii mittakaavan, johon vain harvat toimijat yltävät. Epoch AI:n mallinnuksessa yhden gigawatin tekoälydatakeskus vaatisi noin 38 miljardin dollarin alkuinvestoinnin. Kyseessä on tyylitelty laskelma, ei tietyn toteutuneen laitoksen budjetti, mutta se kertoo suuruusluokan. Palvelimet muodostaisivat vuositasolle jaksotetusta kokonaiskustannuksesta noin 60 prosenttia.
Tällaisessa ympäristössä useimmat yritykset, yliopistot, mediatalot ja julkiset organisaatiot eivät omista käyttämäänsä laskentaa. Ne vuokraavat sitä pilvialustan, ohjelmointirajapinnan tai valmiin tekoälypalvelun kautta. Käyttäjä saa kapasiteettia niin kauan kuin toimittaja tarjoaa sitä, valittu malli pysyy saatavilla, käyttöehdot hyväksytään ja hinta voidaan maksaa.
Tämä muuttaa teknisen riippuvuuden institutionaaliseksi riippuvuudeksi. Palveluntarjoaja ei hallitse vain laitteita. Se voi määritellä hinnan, käyttörajat, hyväksyttävät sovellukset, mallien päivitystahdin, lokituksen, tietojen käsittelyn ja sen, milloin vanha rajapinta suljetaan. Asiakas voi teoriassa vaihtaa palvelua, mutta käytännössä järjestelmät, työprosessit ja tietovarannot on usein rakennettu yhden ympäristön ympärille.
Monoliitin tärkein ominaisuus ei siis ole älykkyys. Se on portinvartijuus.
Paikallinen lasku, keskitetty hyöty
Datakeskus rakennetaan aina johonkin konkreettiseen paikkaan. Se tarvitsee sähköliittymän, maa-alueen, tietoliikenneyhteydet, jäähdytyksen, varavoiman ja viranomaisluvat. Sen vaikutukset eivät kuitenkaan jakaudu samalla tavalla kuin sen tuottama arvo.
Paikallinen yhteisö kohtaa maan-, veden- ja sähkönkäytön sekä verkon vahvistamisen tarpeet. Suuryritys voi puolestaan myydä samassa keskuksessa tuotettua laskentaa maailmanlaajuisesti. Hankkeeseen voi liittyä työpaikkoja, verotuloja ja hukkalämmön hyödyntämistä, mutta nämä hyödyt eivät synny automaattisesti. Ne riippuvat sopimuksista, verorakenteesta, energian hinnasta, teknisestä toteutuksesta ja siitä, kuka maksaa tarvittavat verkkoinvestoinnit.
McKinseyn mukaan sähköverkkoliitynnän keskimääräinen odotusaika ylittää jo neljä vuotta ja voi joillakin markkinoilla venyä vuosikymmeneen. Tämä kertoo, ettei datakeskus sijoitu tyhjään järjestelmään. Se varaa itselleen niukkaa kapasiteettia, jonka vaihtoehtoisia käyttäjiä ovat teollisuus, asuminen, liikenne ja muu yhteiskunta.
Datakeskuksen vastustaminen vain siksi, että se on datakeskus, on liian karkea vastaus. Yhtä karkea on ajatus, että jokainen hanke olisi automaattisesti paikallinen voitto. Olennaisia kysymyksiä ovat, kuinka kustannukset jaetaan, mitä sitovia hyötyjä alueelle jää ja voiko operaattori siirtää oman kasvunsa seuraukset sähkönkäyttäjille tai julkiselle sektorille.
Tekoäly ei ole yksi asia – mutta sen portinvartijoita voi olla vain muutama
Monoliittivertauksessa on myös vaara. Brookings Institution muistutti vuonna 2025, ettei tekoäly ole yksi teknologia tai yksi toimija. Se on laaja joukko erilaisia menetelmiä ja käyttökohteita lääketieteellisestä kuvantamisesta puheentunnistukseen, robotiikkaan ja kielimalleihin. Kaikkia näitä ei pidä säännellä, arvioida tai edes infrastrukturoida samalla tavalla.
Juuri tämä erottelu tekee infrastruktuurin keskittymisestä tärkeän. Pieni paikallisesti toimiva malli ei ole sama asia kuin hyperskaalan datakeskuksessa koulutettava rajamalli. Reunalla tapahtuva laskenta, avoimet mallit ja omissa järjestelmissä ajettavat ratkaisut voivat hajauttaa valtaa. Sen sijaan kaikkein suurimpien mallien kehitys työntää markkinaa kohti yhä harvempia toimijoita, koska vain niillä on pääsy riittävään sirumäärään, sähköön, pääomaan ja verkkoon.
AI ei siis ole yksi monoliitti. Sen kriittinen laskentakerros voi silti muodostua monoliittiseksi.
Monoliitti ei tarvitse tietoisuutta
Tekoälykeskustelu palaa jatkuvasti kysymykseen siitä, tuleeko koneesta tietoinen, ylittääkö se ihmisen tai ryhtyykö se toimimaan omien tavoitteidensa mukaisesti. Nämä kysymykset voivat olla tutkimisen arvoisia, mutta yhteiskunnallisen vallan synty ei odota vastausta niihin.
Järjestelmän ei tarvitse olla tietoinen hallitakseen pääsyä työhön, tietoon tai palveluihin. Riittää, että organisaatiot siirtävät ratkaisevia toimintojaan sen varaan. Jos koulutus, terveydenhuolto, hallinto, media ja yritysten päätöksenteko sidotaan muutaman yksityisen laskenta-alustan malleihin, infrastruktuurista tulee lähes julkisen palvelun kaltainen ilman vastaavia julkisia velvollisuuksia.
Harvardin Berkman Klein Centerissä esiin nostettu Bruce Schneierin ja Nathan Sandersin argumentti osuu tähän: datakeskuksia koskeva kiista on tärkeä, mutta se on vasta lähtökohta. Laajempi ongelma on varallisuuden ja vallan keskittyminen yrityksille, jotka pyrkivät ottamaan osuutensa kokonaisten toimialojen tuottamasta arvosta.
Todellinen riski ei siksi ole vain se, että koneesta tulee liian voimakas. Riski on myös se, että ihmiset rakentavat muutamille infrastruktuurin omistajille aseman, josta niitä on myöhemmin mahdoton kiertää.
Monoliittia ei pureta vasaralla
Ratkaisu ei ole datakeskusten kieltäminen eikä tekoälyn pysäyttäminen. Laskentainfrastruktuuria tarvitaan, ja sillä voidaan tuottaa todellista arvoa. Ratkaisevaa on estää fyysisen mittakaavan muuttuminen automaattisesti poliittiseksi koskemattomuudeksi.
Datakeskushankkeiden pitäisi avata julkisuuteen niiden todellinen sähkön- ja vedenkäyttö, omistusrakenne, tukijärjestelyt, verkkovaikutukset ja paikalliset velvoitteet. Operaattorin pitäisi vastata kasvunsa vaatimista verkkoinvestoinneista eikä siirtää niitä muiden sähkönkäyttäjien maksettaviksi. Julkisten palvelujen ei pitäisi jäädä yhden pilvialustan varaan ilman siirrettävyyttä, avoimia rajapintoja ja toimivaa varajärjestelmää.
Samalla tarvitaan vaihtoehtoja hyperskaalalle: paikallisesti ajettavia malleja, avoimia painoja, yliopistojen ja julkisen sektorin laskentakapasiteettia sekä ratkaisuja, joissa kaikkea dataa ei tarvitse lähettää globaalin alustan käsiteltäväksi. Hajauttaminen ei tarkoita yhden valtavan kilpailijan rakentamista toiselle. Se tarkoittaa sitä, ettei koko yhteiskunta ole riippuvainen yhdestä teknisestä ja kaupallisesta kerroksesta.
Johtopäätös: katso rakennusta, älä vain käyttöliittymää
Tekoälyn monoliitti on vaarallinen vertauskuva vain silloin, jos sen annetaan muuttua mystiikaksi. Datakeskus ei ole yliluonnollinen esine eikä itsenäinen hallitsija. Se on ihmisten rakentama teollinen järjestelmä, jota ohjaavat omistus, sopimukset, energiapolitiikka ja markkinavalta.
Siksi tärkeimmät kysymykset eivät ole vain, kuinka älykkäiksi mallit kehittyvät tai mitä ne osaavat seuraavaksi. On kysyttävä, kuka omistaa koneen, kuka maksaa sen ympärille rakennettavan infrastruktuurin, kuka saa tarkastaa sen toiminnan ja voiko käyttäjä tai yhteiskunta irrottautua siitä.
Pilvi päättyy aina betoniseinään. Tekoälyvallan tulevaisuus ratkaistaan sen mukaan, kuinka harvoille annamme avaimet seinän takana olevaan koneeseen.
Lähteet
- Frontnieuws: AI-datacentra en de monoliet
- Nature Cities: Datacenters as core infrastructure of urban AI, 27.3.2026
- McKinsey Global Institute: Colocation data centers – The infrastructure race behind AI, 30.6.2026
- Microsoft: Infinite scale – The architecture behind the Azure AI superfactory, 12.11.2025
- Epoch AI: Total cost of ownership of a one-gigawatt AI data center, 14.5.2026
- Brookings Institution: The myth of the monolith – AI is not one thing, 9.10.2025
- Berkman Klein Center: The fight against AI datacenters is important – but it’s just a starting point, 9.7.2026
Kuva: Publication-X / KI.
