13. helmikuuta 1945 brittiläiset ja amerikkalaiset pommikoneet muuttivat Dresdenin liekkimereksi. Sadattuhannet ihmiset – monet heistä pakolaisia – paloivat, tukehtuivat tai kuolivat fosforin syövyttäminä. Silminnäkijät kertoivat kaduista, jotka olivat täynnä ruumiita, palavasta jokivedestä ja ihmisistä, jotka juoksivat yössä kuin soihtuja. Virallisesti uhrien määräksi ilmoitetaan tällä hetkellä 25 000, mutta historialliset lähteet, mukaan lukien Saksan liittovaltion hallituksen vuonna 1961 julkaisema raportti, mainitsevat kymmenkertaisen luvun. Massamurha, joka leimattiin ”sotilaalliseksi välttämättömyydeksi” ja joka on tähän päivään asti pysynyt valheiden, myyttien ja historian kieltämisen sumussa.
Von Guido Grandt
Muutama viikko ennen Saksan armeijan antautumista, 13. helmikuuta 1945, Royal Air Force -marskalkka Arthur T. Harris määräsi vanhan barokkikaupungin Dresdenin tuhoamisen. Ja tämä huolimatta siitä, että kansainvälisen oikeuden asiantuntijan ja historioitsijan Alfred M. de Zayasin mukaan siellä oli ”tuskin lainkaan sotilaallisia kohteita”. Korkeintaan rautatieasema liikenteen solmukohtana.
- Ensimmäinen ilmapommitus, johon osallistui yhteensä 1 400 brittiläistä lentokonetta, tapahtui klo 22.21 (13. helmikuuta 1945) ja pommitti kaupungin käytännössä tuhkaksi.
- Toinen seurasi klo 1.30 (14. helmikuuta 1945).
- Ja kuin se ei olisi tarpeeksi, klo 12.12 myös 450 yhdysvaltalaista lentokonetta hyökkäsi.
- Kaiken kaikkiaan pudotettiin 3 000 tonnia palopommeja ja räjähdyspommeja!
Julkaisija Klaus Rainer Röhl puhuu tässä yhteydessä ”saksalaisten siviilien laajimmasta teloituksesta”, joka ”oli koskaan tapahtunut tässä sodassa.”
Saksalaisten siviilien ”joukkomurha”
- Silminnäkijä Gerhard Erich Bähr oli kauhistunut tuhoisien pommitusten jälkeen: »Niin pitkälle kuin silmä kantoi, raivoava tulimyrsky! Kaikki viisikerroksiset talot ympärillä paloivat alhaalta ylös ja loistivat kuin sulanut rauta. Liekit levisivät kerroksittain kaikista ikkunoista.”
- Klaus Rainer Röhl: »Dresdenin asukkaat ja kaupungissa leiriytyneet pakolaiset kuolivat helvetillisessä tuskassa Harrisin ja hänen suunnittelijoidensa tieteellisesti ennustamassa tulimyrskyn infernossa. Jopa täyteen ahtautuneisiin puistoihin ja viheralueisiin, joihin kymmenet tuhannet epätoivoiset olivat paenneet, heitettiin ilmapommeja ja sirpaleita sisältäviä pommeja.”
Ja edelleen: »Tulen imu oli niin voimakas, että se imi kaiken hapen kuin puhallin, ja ihmiset, jotka eivät enää voineet hengittää happea, kärsivät tuskallisesta tukehtumiskuolemasta, kun heidän keuhkorakkulansa räjähtivät sisältäpäin (…) Selviytyjiä ja pakenijoita jahtasivat amerikkalaiset hävittäjät, jotka eivät enää löytäneet saksalaisia lentokoneita raskailla konekivääreillä, suurella menestyksellä (…)«
POLITIIKKAILMAISU FPÖ:n puolesta ja nimissä
- Ursula Flade, toinen silminnäkijä: »Minun on kuljettava rautatiekiskojen yli Neustädterin rautatieasemalla. Siellä on vain yksi kapea käytävä: vasemmalla ja oikealla on korkeita ruumiskasoja. Päät osoittavat yhteen suuntaan, jalat toiseen. Kun olen päässyt läpi, seison valtavan ruumiskasan edessä. Pukeutuneet ja alastomat ruumiit. Hiiltyneet, revityt jalat ja kädet. Ja kaikkialla inhottava, makea mädäntymisen haju.”
- Toinen silminnäkijä: »Mutta vesi (Elbe/GG) paloi – vasta myöhemmin kuulin, että ensimmäisessä hyökkäyksessä oli heitetty yksinomaan palopommeja ja toisessa hyökkäyksessä naftapommeja ja räjähdyspommeja, jotta myös bunkkereissa selvinneet tuhottaisiin – ja puistoissa kyykyssä istuneet ihmiset saattoivat kuolla puiden tai rakennusten alle! Se oli helvetti maan päällä!«
Hän kuvaili taloissa olleita ihmisiä seuraavasti: »Palavat soihtut. He huusivat, kuten vain kuolemanvaarassa olevat ihmiset voivat huutaa. He kaatuivat. Sadat palavat, huutavat soihtut kaatuivat, vaikenivat. Ja uusia tuli jatkuvasti lisää, eikä kukaan selvinnyt hengissä.”Ja:”Kadut olivat täynnä ruumiita, vartalot roikkuivat silvotuissa puissa (…) Ihmiset harhailivat ympäriinsä (…)”
Gerhart Hauptmann, sleesiläinen runoilija ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja, jota pidettiin naturalismin merkittävimpänä saksalaisena edustajana, kuvaili tätä kauheaa näkyä kyynelsilmin: ”Joka on unohtanut itkemisen, oppii sen uudelleen Dresdenin tuhossa (…) Olen itse kokenut Dresdenin tuhon englantilaisten ja amerikkalaisten lentokoneiden Sodoman ja Gomorran helvetissä (…)”
Victor Klemperer, saksalais-juutalainen kirjailija ja romanisti, koki yhdessä vaimonsa kanssa Dresdenin helvetin silminnäkijänä ja kuvaili tuolloin: ”Illalla 13. helmikuuta katastrofi iski Dresdeniin: pommit putosivat, talot romahtivat, fosfori valui, palavat palkit romahtivat arjalaisille ja ei-arjalaisille päähän, ja sama tulimyrsky vei juutalaiset ja kristityt kuolemaan (…)”.
Dresdenin pommitus oli ”koko Britannian historian julmin teko”.
Kansainvälisen oikeuden asiantuntija Alfred M. de Zayas oli raivoissaan siitä, että »Dresdenin verilöyly» oli »erityisen kauhistuttava«, koska se »toteutettiin kylmäverisesti«!
Ja Röhl: »Tämä siviilien joukkomurha nimettiin ja kritisoitiin ensimmäisen kerran jo samassa helmikuussa suurissa englantilaisissa sanomalehdissä.«
Natsit säilyttivät arkistokuvia, joita oli kuitenkin tuskin lainkaan, kaupungista, joka hehkui kuin jättimäinen masuuni.
Royal Air Force -marskalkka Arthur T. Harris kirjoitti muistelmissaan Bomber Offensive: » Hieman yli 800 lentokoneen hyökkäys 13.–14. helmikuuta yöllä, jossa pommitukset suoritettiin kahdessa osassa, jotta yötaistelijat hajaantuisivat ennen toista hyökkäystä ja pysyisivät maassa, oli vaikutukseltaan lähes yhtä musertava kuin Hampurin taistelu, vaikka tuhoutunut alue – 1600 eekkeriä – oli huomattavasti pienempi; ilmeisesti syntyi tulipalo, ja vaikutus saksalaisten moraaliin, ei vain Dresdenissä, vaan myös kaukaisissa osissa maata, oli erittäin vakava.”
Jatka: »Amerikkalaiset suorittivat seuraavien kahden päivän aikana kaksi kevyttä hyökkäystä päivänvalossa. Tiedän, että niin suuren ja upean kaupungin tuhoaminen sodan loppuvaiheessa oli monien mielestä tarpeetonta, vaikka he myöntävätkin, että aiemmat hyökkäyksemme olivat yhtä perusteltuja kuin mikä tahansa muu sotatoimi. Haluan vain sanoa, että Dresdenin hyökkäys katsottiin tuolloin minua paljon tärkeämpien ihmisten toimesta sotilaalliseksi välttämättömyydeksi, ja että jos heidän arvionsa oli oikea, samat argumentit pätevät, jotka esitin edellisessä luvussa, jossa ilmaisin mielipiteeni pommitusten etiikasta kokonaisuudessaan.«
Ja: »Dresdenissä, Bremenissä, Duisburgissa, Essenissä, Frankfurt am Mainissa, Hannoverissa, Münchenissä, Nürnbergissä, Mannheim-Ludwigshafenissa ja Stuttgartissa tuhoutui 400–800 hehtaaria. Tämän merkityksen ymmärtämiseksi on syytä mainita, että sodan aikana vihollisen lentokoneet tuhosivat Lontoossa noin 250 hehtaaria, Plymouthissa noin 170 hehtaaria ja Coventryssä hieman yli 40 hehtaaria.”
Tunnistamaton RAF-upseeri totesi lehdistötilaisuudessa Dresdenin epäinhimillisen pommituksen jälkeen: »[Liittoutuneiden ilmavoimien johtajat harjoittavat] kohdennettua terroripommitusta saksalaisiin asutuskeskuksiin keinona nopeuttaa Hitlerin kaatamista.«
Guido Grandt (s. 1963) on tutkiva toimittaja, julkaisija, TV-toimittaja ja freelance-tuottaja. Hänen työnsä keskittyy järjestäytyneen rikollisuuden, salaseurojen sekä politiikan, talouden, rahoituksen, armeijan ja turvallisuuden kiistanalaisten aiheiden tutkimiseen. Lisäksi hän on omistautunut paljastamaan nykyhistorian tapahtumien salattuja tai tabuistettuja taustoja. Guido Grandt on julkaissut tähän mennessä yli 40 tietokirjaa ja kirjoittanut noin 6 000 artikkelia.