Kun Yhdysvaltain entinen presidentti Donald Trump ja Venäjän presidentti Vladimir Putin kohtasivat Alaskassa, maailman huomio kiinnittyi odotetusti siihen, voisiko kyseessä olla käännekohta Ukrainan sodassa. Tapaamista on tulkittu eri medioissa eri tavoin: toiset näkivät siinä mahdollisuuden rauhanalkuun, toiset pelkäsivät sen olevan vain seuraava askel Kremlin pitkässä strategiassa.
Brittiläinen UnHerd julkaisi tuoreen artikkelin, jossa näkökulma oli provosoiva: “Venäläiset nauravat rauhanneuvotteluille – Kreml on luvannut nöyryyttää Kiovaa.” Jo otsikko kertoo, että kyse ei ole neutraalista uutisoinnista vaan vahvasti väritetystä analyysista. Silti se ansaitsee huomion, sillä se nostaa esiin kysymyksen, jota monet pelkäävät ääneen kysyä: onko rauhanhaku enää edes realistinen ilman Ukrainan suuria myönnytyksiä?
Mitä UnHerd väittää?
Artikkelin pääviesti on yksinkertainen mutta terävä: vaikka Trump esiintyy rauhan rakentajana ja Putin keskustelukumppanina, Venäjä ei oikeasti hae kompromissia vaan lopullista voittoa.
UnHerdin mukaan Kreml näkee Ukrainan aseman heikkenevän nopeasti ja olettaa, että Euroopan tuki murtuu ennen pitkää. Näin ollen Venäjällä ei olisi todellista syytä myöntyä sellaiseen sopimukseen, joka jättäisi Kiovan hallitukselle kasvot säilyttävän lopputuloksen.
Lisäksi artikkelissa viitataan siihen, että venäläisessä mediassa tapaamista käsiteltiin lähes pilkalliseen sävyyn. Rauhanneuvottelut nähtiin enemmänkin välivaiheena, jonka tarkoitus on saada länsi horjumaan ja luoda kuva siitä, että “rauha on mahdollinen”, vaikka tosiasiassa Moskovan tavoitteet eivät olisi muuttuneet.
Mitä todella tiedämme tapaamisesta?
On syytä muistaa, että Alaskan tapaamisen sisältöä ei ole julkaistu yksityiskohtaisesti. Viralliset lausunnot ovat olleet niukkoja ja yleisluonteisia.
- Trumpin oma kommentti Truth Socialissa oli, että “paras tapa lopettaa sota on päästä suoraan rauhansopimukseen, ei vain tulitaukoon.” Tämä kuulostaa sovinnolliselta, mutta ei sisällä mitään konkreettisia ehtoja.
- Venäjän osalta virallinen linja pysyi tutussa muodossa: Ukraina ei saa liittyä Natoon, maan on hyväksyttävä neutraliteetti ja “natsimieliset” joukot on hajotettava. Mitään myönnytyksiä alueista ei viitattu.
- EU:n ja Ukrainan johtajat reagoivat pidättyvästi, eikä Zelensky ole antanut ymmärtää olevansa valmis suostumaan Moskovan esittämiin ehtoihin.
Toisin sanoen: faktapohja on ohut, eikä julkisuudessa ole mitään sellaista, mikä todistaisi Putinin halunneen antaa periksi tai Trumpin saaneen aikaan merkittävää edistystä.
UnHerdin asetelma: pessimismin koulukunta
UnHerdin tyyli perustuu usein vastarintaan valtamedian tarinaa kohtaan. Siinä missä monet länsilehdet toivovat tapaamisen avaavan mahdollisuuden edes väliaikaiseen rauhaan, UnHerd korostaa päinvastaista: heidän mukaansa kaikki puhe rauhasta on Kremlin näkökulmasta vain savuverho.
Tämä asetelma vetoaa niihin lukijoihin, jotka uskovat lännen jatkuvasti aliarvioivan Venäjän päättäväisyyden. Samalla se kuitenkin kärsii yhdestä ongelmasta: se ei juuri huomioi vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Jos Venäjä todella haluaa pitkittää sotaa ja “nöyryyttää” Ukrainaa, miksi se käyttäisi aikaa huippukokoukseen Yhdysvaltain entisen presidentin kanssa?
Kyyninen tulkinta on mahdollinen, mutta se ei ole ainoa.
Zelenskyn ja EU:n vaikea paikka
Tärkeä näkökulma, jonka myös UnHerd sivuaa, on Ukrainan ja Euroopan asema. Jos Yhdysvallat – varsinkin Trumpin johdolla – vähentäisi ase- ja rahallista tukeaan, Euroopalle jäisi valittavaksi vain huonojen vaihtoehtojen joukko:
- Jatkaa rahoitusta yksin, mikä voi horjuttaa EU:n taloudellista kestävyyttä.
- Hyväksyä neuvottelut, jotka tarkoittavat alueellisia menetyksiä Ukrainalle.
UnHerdin mukaan tämä on se heikko lenkki, jota Kreml käyttää hyväkseen. Venäjä voi odottaa, kunnes lännen yhtenäisyys murtuu. Tämä analyysi on johdonmukainen, mutta taas: se perustuu oletukseen, ettei Ukrainalla olisi enää mitään mahdollisuutta sotilaallisesti. Tähän väitteeseen on kuitenkin vaikea löytää yksiselitteistä todistetta, sillä sodan kulku on ollut jatkuvasti aaltoilevaa.
Onko Venäjä todella “nauramassa”?
Otsikon väite, että “venäläiset nauravat rauhanneuvotteluille”, on enemmän retorinen kuin faktinen. Toki Kremlin kontrolloimassa mediassa on usein käytetty ivallista sävyä, mutta tästä ei voi suoraan päätellä maan todellista strategiaa.
Venäjä on sodassa käyttänyt runsaasti myös diplomaattisia väyliä – Kiinan, Turkin ja muiden välittäjien kautta. Jos todellinen tavoite olisi vain “nöyryyttää”, mitään keskusteluja ei tarvittaisi. Näin ollen väite on kärjistys, joka kertoo enemmän UnHerdin omasta lähtökohtaisesta pessimismistä kuin välttämättä Kremlin todellisesta linjasta.
Mitä tämä kaikki kertoo mediasta?
UnHerdin artikkeli on esimerkki siitä, miten vaikeaa on erottaa analyysiä mielipiteestä. Toisaalta se tekee arvokasta työtä: se muistuttaa, ettei “rauha” ole yksiselitteinen sana. Se voi tarkoittaa eri osapuolille hyvin erilaisia asioita – ja pahimmillaan yksi osapuoli käyttää sitä keinona voittaa aikaa tai hajottaa vastustajan rintaman.
Mutta toisaalta artikkelin sävy voi luoda vaikutelman, ettei missään tapauksessa ole syytä edes yrittää neuvotteluja. Tämä on yhtä vaarallinen lähtökohta kuin naiivi optimismi. Historia osoittaa, että jopa katkeroituneimmissa sodissa on ollut hetkiä, jolloin juuri odottamattomat neuvottelut ovat johtaneet ratkaiseviin käänteisiin.
Johtopäätös: kuuma peruna ilman selkeitä vastauksia
Alaskan huippukokous on yksi niistä tapahtumista, joista jokainen media rakentaa oman tarinansa. Valtamedia näkee siinä toivon kipinän, UnHerd varoittavan esimerkin Kremlin kyynisyydestä.
Todellisuudessa meillä on vielä liian vähän tietoa, jotta voisimme sanoa varmasti kumpi on oikeassa. Mutta juuri tämä tekee aiheesta niin kuuman perunan. Ukrainan sodassa ei ole kyse vain taistelukentistä vaan myös siitä, miten eri osapuolet onnistuvat muokkaamaan kansainvälistä mielikuvaa.
UnHerdin teksti on hyvä muistutus siitä, että rauhanhaku ei ole automaattisesti hyvän tahtoista eikä aina johda kestävään ratkaisuun. Silti siitä ei seuraa, että kaikki neuvottelut olisivat turhia. Politiikan historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten näennäisen toivottomista asetelmista on syntynyt kestäviä sopimuksia.
Siksi on tärkeää seurata, mitä Alaskan jälkeen todella tapahtuu: jatkuuko Trumpin ja Putinin keskusteluyhteys, miten Zelensky reagoi ja kuinka yhtenäisenä Eurooppa pysyy. Näihin kysymyksiin ei vielä ole vastausta – ja juuri siksi analyysiä tarvitaan enemmän kuin koskaan.
Lopuksi:
UnHerdin artikkeli on provosoiva ja osittain kärjistävä, mutta se avaa olennaisen keskustelun: rauhanneuvottelujen arvoa ei mitata sanoilla vaan sillä, miten osapuolet toimivat niiden jälkeen.
Lähde