Väite, joka rikkoo konsensuksen
Viime viikkoina kiertoon lähtenyt tutkimus “Revisiting the Carbon Cycle” esittää väitteen, joka osuu suoraan modernin ilmastopolitiikan ytimeen: ilmakehän CO₂-pitoisuus seuraa lämpötilaa, ei päinvastoin. Ihmisen fossiiliset päästöt nähdään tutkimuksessa lähinnä tilastollisena sivuhuomiona massiivisen luonnollisen hiilikierron rinnalla.
Jos väite pitää paikkansa edes osittain, seuraukset ovat merkittäviä. Ei vain ilmastotieteen teoreettisella tasolla, vaan erityisesti poliittisessa päätöksenteossa, jossa CO₂ on asetettu lähes kaiken ympärille rakentuvaksi moraaliseksi mittatikuksi.
Tässä analyysissä ei arvioida, onko “ilmastonmuutos totta tai ei” – se on väärä kysymys. Olennaista on kausaliteetti, mittakaava ja se, miten epävarmuudet on muutettu varmuuksiksi poliittisessa viestinnässä.
Kausaliteetti: kumpi seuraa kumpaa?
Tutkimuksen keskeinen havainto nojaa Mauna Loan mittaussarjaan vuodesta 1959 alkaen. Kirjoittajien mukaan:
- CO₂-pitoisuuden muutokset seuraavat lämpötilamuutoksia
- erityisesti merien pintalämpötilojen (SST) poikkeamat selittävät suuren osan CO₂-noususta
- fossiiliset päästöt eivät näy datassa ensisijaisena ajavana tekijänä
Tämä ei ole täysin uusi havainto. Paleoklimatologiassa on pitkään tiedetty, että jääkausisyklien aikana CO₂ nousi lämpötilan perässä, usein satojen vuosien viiveellä. Uutta on väite, että sama dynamiikka dominoisi myös modernia aikaa, teollisen aikakauden päästöistä huolimatta.
Tutkimus väittää, että jopa 83 % CO₂-noususta vuodesta 1959 voidaan selittää merien pintalämpötilapoikkeamilla. Tämä on suora haaste IPCC:n narratiiville, jossa CO₂ nähdään lämpenemisen ensisijaisena ajurina.
Oleellinen huomio: korrelaatio ei yksin todista kausaliteettia, mutta se toimii varoitusvalona silloin, kun poliittinen viesti esittää kausaliteetin täysin yksisuuntaisena ja kiistattomana.
Mittakaava, joka katoaa keskustelusta
Yksi tutkimuksen vahvimmista – ja samalla vähiten käsitellyistä – pointeista liittyy mittakaavaan.
Tutkimuksen mukaan:
- fossiiliset päästöt ovat nousseet noin 8 GtC/vuosi vuodesta 1959
- merien luonnollinen CO₂-vaihto on kasvanut samana aikana jopa 42 GtC/vuosi
- kokonaisvaihto merien ja ilmakehän välillä on luokkaa 100–275 GtC/vuosi
Tässä mittakaavassa fossiilinen osuus näyttää aidosti pieneltä. Ei olemattomalta, mutta pieneltä suhteessa järjestelmään, joka reagoi herkästi lämpötilan muutoksiin ilman ihmisen ohjausta.
Poliittisessa keskustelussa tätä mittakaavaa ei yleensä esitetä. Sen sijaan keskitytään nettopäästöihin, abstrahoituihin käyriin ja prosenttilukuihin, jotka irrotetaan fyysisestä kokonaisuudesta.
CO₂:n “ikä”: viisi vuotta vai tuhat?
Yksi ilmastopolitiikan peruspilareista on ajatus, että fossiilinen CO₂ pysyy ilmakehässä satoja tai jopa tuhansia vuosia. Tämä oikeuttaa narratiivin “peruuttamattomista vahingoista”.
Tutkimus kiistää tämän jyrkästi.
Kirjoittajien mukaan ilmakehän CO₂:n todellinen viipymäaika on noin viisi vuotta, mikä näkyy mittausdatassa: noin 20 % ilmakehän CO₂:sta vaihtuu vuosittain luonnollisten prosessien kautta.
Tässä kohtaa on syytä olla täsmällinen. IPCC:n käyttämä pitkä “häntä” ei koske yksittäistä CO₂-molekyyliä vaan häiriötä tasapainotilassa. Tämä erottelu katoaa kuitenkin täysin poliittisessa viestinnässä, jossa kuulijalle jää mielikuva konkreettisesta kaasusta, joka “jumittuu ilmakehään vuosituhansiksi”.
Tutkimuksen kritiikki kohdistuu juuri tähän: matemaattinen malli on muuttunut retoriseksi aseeksi.
Kuinka suuri osa CO₂:sta on ihmisen aiheuttamaa?
Tutkimus esittää konkreettisen luvun:
23 ppm nykyisestä noin 425 ppm CO₂-pitoisuudesta olisi ihmisen fossiilisten päästöjen seurausta.
Tämä tarkoittaisi, että yli 94 % ilmakehän CO₂:sta on luonnollista alkuperää.
Tätä lukua ei voi ohittaa kevyesti, mutta sitä ei myöskään pidä niellä kritiikittä. Kysymys ei ole vain alkuperästä, vaan marginaalisesta vaikutuksesta: voiko pieni lisäys muuttaa järjestelmän tasapainoa merkittävästi?
Tutkimuksen vastaus on käytännössä: ei merkityksellisellä tavalla, ainakaan nykyisillä päästöleikkauksilla. Esimerkkinä mainitaan, että EU:n täydellinen fossiilisten päästöjen lopetus laskisi CO₂-pitoisuutta vain 0,5 ppm vuoteen 2035 mennessä, mikä hukkuu täysin luonnolliseen kausivaihteluun.
IPCC:n mallit ja pyhät termit
Tutkimus kyseenalaistaa suoraan useita ilmastotieteen “koskemattomia” käsitteitä:
- airborne fraction
- Bern-käyrä
- Revelle-kerroin
- ajatus vuosituhansien CO₂-viipymästä
Kritiikin ydin ei ole, että mallit olisivat “vääriä” sanan arkimerkityksessä, vaan että ne ovat oletusketjuja, joita ei ole koskaan kunnolla validoitu pitkällä mittausdatalla – ja silti ne on nostettu poliittisiksi totuuksiksi.
Kun todellinen mittausdata osoittaa vahvan yhteyden CO₂-muutosten ja merien lämpötilapoikkeamien välillä, mutta heikon yhteyden fossiilisiin päästöihin, olisi tieteellisesti rehellistä käsitellä tämä avoimesti. Sen sijaan kriittiset havainnot on usein leimattu “harhaoppisiksi” jo ennen sisällöllistä keskustelua.
Miksi tällä on väliä?
Tämä ei ole akateeminen kiista. Kyse on politiikan oikeutuksesta.
Jos CO₂ ei ole se ensisijainen vipu, joksi se on esitetty, koko nettonolla-projekti alkaa näyttää enemmän symbolipolitiikalta kuin fysikaaliselta välttämättömyydeltä. Teollisuuden alasajo, energiakustannusten räjähdys ja taloudellinen uudelleenjärjestely perustuvat oletukseen, että vaikutus on suuri, välitön ja mitattava.
Jos vaikutus onkin marginaalinen, keskustelu ei voi jatkua entisillä premisseillä.
Sysimusta-yhteenveto
- Tutkimus esittää vakavan ja dataperustaisen haasteen vallitsevalle ilmastonarratiiville.
- Se ei “kumoa ilmastotiedettä”, mutta paljastaa, kuinka epävarmuudet on poliittisessa viestinnässä muutettu varmuuksiksi.
- Kausaliteetti, mittakaava ja mallien oletukset ansaitsevat avoimen uudelleenarvioinnin.
- Tieteen tehtävä ei ole suojella politiikkaa – vaan politiikan pitäisi kestää tieteen epämukavatkin havainnot.
Se, että tästä keskustelusta on tullut tabu, kertoo enemmän ilmastopolitiikasta kuin ilmastosta.