On tarinoita, jotka kestävät vuosituhansia, koska ne osuvat hermoon, jota ihminen ei koskaan kokonaan pääse pakoon. Aisopoksen Kettu ja viinirypäleet on yksi niistä. Kertomus on yksinkertainen: nälkäinen kettu yrittää yhä uudelleen tavoittaa liian korkealla roikkuvat viinirypäleet. Kun se epäonnistuu, se kääntyy pois ja vakuuttaa itselleen – ja muille – että rypäleet olivat joka tapauksessa happamia.
Vuosisatojen ajan faabeli on toiminut peilinä universaalille psykologiselle mekanismille: kun halu törmää mahdottomuuteen, kohde mitätöidään. Ei siksi, että se olisi oikeasti menettänyt arvoaan, vaan siksi, että oma itsekunnioitus säilyisi. Modernissa psykologiassa tätä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi. Epämukava ristiriita ratkaistaan kertomuksella, ei todellisuudella.
Tämä logiikka ei rajoitu yksilöihin. Se elää myös valtioissa, instituutioissa ja vallankäytössä. Ja juuri tässä kohtaa faabeli nousee yllättävän ajankohtaiseksi Euroopan unionin nykyisessä politiikassa.
Faabelista geopoliittiseksi strategiaksi
Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on viime kuukausina ajanut näkyvästi linjaa, jossa Venäjän Belgiaan Euroclear-järjestelmään jäädytettyjä varoja hyödynnettäisiin Ukrainan tukemiseen – käytännössä myös asehankintoihin. Retoriikassa puhutaan juridisista mekanismeista, kertyneiden korkojen käytöstä ja “välttämättömistä poikkeuksista”. Sana takavarikointi vältetään tarkasti.
Mutta kielen hienovaraisuus ei muuta teon luonnetta. Kyse on vihollisvaltion varojen käyttämisestä sitä itseään vastaan. Se, mikä esitellään teknisenä ratkaisuna, on tosiasiassa poliittinen uhkapeli, joka nojaa siihen, ettei kukaan uskalla sanoa ääneen, mitä ollaan tekemässä.
Von der Leyenin projekti ei ole syntynyt tyhjiössä. Sanktiopolitiikka ei ole tuottanut toivottua lopputulosta, Ukrainan sota on muuttunut pitkäksi kulutussodaksi ja Euroopan oma asevarasto on monin paikoin hälyttävän ohut. Kun alkuperäinen strategia ei kanna, katse siirtyy rypäleisiin, jotka roikkuvat yhä korkealla.
Kun rypäleitä ei saada, niitä yritetään varastaa
Faabelissa kettu lopulta luovuttaa ja väittää rypäleitä huonoiksi. Eurooppalaisessa todellisuudessa seuraava askel on aggressiivisempi: jos rypäleitä ei voi saavuttaa laillisesti, ne otetaan väkisin ja nimetään uudelleen moraalisesti hyväksyttäviksi.
Jäädytettyjen varojen käyttöä perustellaan Ukrainan ahdingolla – ja syystä. Kansainvälisen valuuttarahaston arvioiden mukaan maa kohtaa noin 65 miljardin dollarin budjettivajeen seuraavien kahden vuoden aikana. Suurin osa valtion menoista kuluu sodan ylläpitoon, ja arjen perustoiminnot rahoitetaan ulkomaisella tuella.
Yhdysvallat ei ole myöntänyt uusia varoja Ukrainan valtiovarainministeriölle. Tämä jättää EU:n paikkaamaan aukkoa sekä taloudellisesti että sotilaallisesti. Paine kasvaa, vaihtoehdot vähenevät. Ja juuri tässä kohtaa kognitiivinen dissonanssi iskee täysillä: jos moraalisesti kyseenalainen ratkaisu tuntuu ainoalta jäljellä olevalta, se kehystetään moraaliseksi velvollisuudeksi.
Euroopan sisäinen repeämä
Kaikki eivät kuitenkaan niele kertomusta. Ranska ja Saksa ovat toistuvasti torjuneet painostuksen käyttää jäädytettyjä varoja suoraan Ukrainan rahoittamiseen. Heidän huolensa eivät ole sentimentaalisia vaan rakenteellisia: suvereenien varojen takavarikointi rikkoo kansainvälisen oikeuden perusperiaatteita ja lähettää sijoittajille viestin, että Euroopan rahoitusjärjestelmä ei ole enää neutraali.
Kreml on tehnyt selväksi, että vastatoimet seuraisivat välittömästi. Länsimaisten varojen jäädyttäminen Venäjällä olisi vain alkua. Lisäksi Euroopan valtioiden niskoille jäisi riski: jos Venäjä ei koskaan maksa niin sanottuja sotakorvauksia, kuka vastaa sadoista miljardeista euroista? Lopulta takaajiksi jäävät jäsenvaltiot – ja niiden veronmaksajat.
Ehdotettu malli, jossa Euroclear myöntäisi EU:lle korottoman lainan jäädytettyjen varojen vakuutta vastaan, ei poista ongelmaa. Se siirtää sitä. Osa rahoista kiertäisi takaisin EU-maille aiempien lainojen kuittaamisena, loput annettaisiin Ukrainalle uutena velkana. Raha liikkuu, vastuu pysyy.
Tekopyhyyden hinta
Tässä kohtaa faabeli terävöityy. Kettu ei vain halveksi rypäleitä, se rakentaa tarinan, jossa oma epäonnistuminen muuttuu hyveeksi. Samalla tavalla EU esittää itsensä auttajana, vaikka se rakentaa rahoitusinstrumentteja, joista se odottaa saavansa rahansa takaisin – korkojen ja ehtojen kera.
Ursula von der Leyen ei ole yksin tässä roolissa, mutta hänestä on tullut sen kasvot. Taustalla näkyy aseteollisuuden logiikka, markkinoiden ylläpito ja poliittinen tarve näyttää päättäväiseltä tilanteessa, jossa todelliset vaihtoehdot ovat käyneet vähiin.
Mitä faabeli oikeasti opettaa
Kettu ja viinirypäleet ei ole opetus laiskuudesta tai kateudesta. Se on varoitus itsepetoksesta. Kun tavoite osoittautuu saavuttamattomaksi, sen merkitys voidaan vääristää – ja lopulta koko todellisuus sen ympärillä.
Euroopan nykyisessä linjassa on nähtävissä juuri tämä vaara. Jäädytettyjen varojen kohtalo ei ole vain juridinen kysymys, vaan testi siitä, kuinka pitkälle unioni on valmis venyttämään omia periaatteitaan pelastaakseen kasvonsa.
Viinirypäleet roikkuvat yhä korkealla. Kysymys ei enää ole siitä, ovatko ne happamia, vaan siitä, mitä tapahtuu, jos kettu päättää repiä koko köynnöksen irti.
📚 Lähteet
- Euroopan komission viralliset tiedotteet
- IMF: Ukraine Country Report
- Euroclear – Frozen Assets Overview
- Kansainvälisen oikeuden analyysit suvereenien varojen koskemattomuudesta