On olemassa piste, jonka jälkeen demokratia ei rapistu hiljalleen – se romahtaa kerralla.
Britannia ei ehkä huomaa sitä itse, mutta se on nyt juuri tuossa pisteessä.
Kun hallitus ehdottaa kameroita, jotka tulkitsevat kansalaisten tunteet, liikkeet, äänet ja vaatteet, se ei enää rakenna valvontayhteiskuntaa.
Se rakentaa valtion, joka pyrkii tietämään sinusta kaiken ennen kuin tiedät sen itse.
Tämä ei ole Orwellin henkeä.
Tämä on Orwellin loppuun asti kirjoittamaton lisäluku — se, jossa Big Brother ei vain katso sinua, vaan analysoi, mikä sinua vituttaa, mikä masentaa, mikä pelottaa ja mikä saa sinut epäilemään järjestelmää.
Britannia kutsuu sitä “turvallisuudeksi”.
Me kutsumme sitä vallan himoksi ilman rajoja.
Valtio ei ole kiinnostunut tunteistasi – se on kiinnostunut tottelevaisuudestasi
Jokainen autoritaarinen järjestelmä on aloittanut samalla tavalla:
ensin valvotaan rikollisia,
sitten “riskikäyttäytymistä”,
lopuksi jokaista.
Britannia vain nopeuttaa prosessin kolmeen sekuntiin.
Kun kamerat saavat oikeuden analysoida:
- ilmeidensä perusteella “epävakautta”,
- askeleidesi perusteella “aggressiota”,
- vaatteidesi perusteella “epäilyttävyyttä”,
- äänensävysi perusteella “uhkaa”,
mikä jää enää ihmisoikeudeksi?
Vastaus: ei mikään.
Valtio ei etsi rikollisia.
Valtio etsii poikkeamia — sellaista dataa, joka auttaa ennustamaan, kuka ajattelee väärin.
Kuka tuntee väärin.
Kuka aikoo ehkä olla hankala.
Kun tekoäly tulkitsee ilmeesi “lapsenomaiseksi suruksi”, poliisi voi tulla luoksesi “varmuuden vuoksi”.
Ja kun poliisi tulee “varmuuden vuoksi”, lakia ei enää tarvita — riittää että kone virkavaltaisella äänensävyllä olettaa.
Turvallisuusretoriikka on nyt naamio, jonka takana on valtio joka ei enää luota kansalaisiinsa
Britannia väittää, että kamerat estävät itsemurhia.
Että ne ehkäisevät rikoksia.
Että ne suojelevat yleisöä.
Mutta tällainen järjestelmä ei koskaan synny suojelemaan.
Se syntyy kontrolloimaan.
Turvallisuus on poliittisesti riskitön retorinen työkalu — se on keino hiljentää vastustus.
Kuka nyt haluaisi vastustaa ihmishenkien pelastamista?
Mutta jos hinta on se, että valtio pystyy:
- lukemaan ilmeesi
- tunnistamaan sinut passikuvasta reaaliajassa
- arvioimaan tunnetilasi
- päättämään liikkumisestasi
- analysoimaan autosi, äänesi ja vaatteesi
… oletko enää vapaa?
Vai oletko projekti, jota valvotaan?
Kun valtiolla on väline seurata tunteitasi, se ei käytä sitä hyvään.
Sillä on liian paljon valtaa, ja valtioiden historiassa on yksi yhteinen sääntö:
kaikki valta, jonka valtio saa, muutetaan lopulta alistamiseksi.
Britannia on jo siirtynyt kohtaan, jossa kansalainen ei ole subjekti vaan datapiste
Emotion reading -kamera ei ole tekninen kuriositeetti.
Se on sosiaalinen luokittelija, joka määrittelee sinut riskitasojen kautta.
Mitä tapahtuu, kun:
- masentunut ihminen näyttää “epävakaalta”?
- stressaantunut ihminen näyttää “aggressiiviselta”?
- ujo ihminen näyttää “välttelevältä”?
- protestoiva ihminen näyttää “uhkaavalta”?
Vastaus on helppo: järjestelmä merkkaa sinut.
Ei tekojesi takia, vaan tunteidesi takia.
Valvontavaltio ei enää odota, että rikos tapahtuu.
Se luokittelee sinut tulevaisuuden rikolliseksi, koska algoritmi sanoo niin.
Tässä kohtaa Britannia ei enää “liiku kohti autoritarismia”.
Se on autoritarismi — muodossa, joka vain sattuu käyttämään tekoälyä puudutusaineena.
Kun lainsäätäjä sanoo ‘luottamus’, hän tarkoittaa valtaa
Ministeri Sarah Jonesin lausunto on mestariluokan esimerkki poliittisesta kaksoiskielestä:
“Tarvitsemme vahvemman lainsäädännön ylläpitääksemme luottamusta.”
Käännettynä suomeen:
“Tarvitsemme luvan valvoa teitä enemmän, jotta uskaltaisitte luottaa meihin.”
Mutta luottamus ei synny vallankäytöstä, joka kohtelee ihmisiä biologisena datana.
Luottamus syntyy siitä, että valtiolla ei ole valtaa lukea sinua kuin avointa kirjaa.
Britannia on nyt luisumassa pisteeseen, jossa kansalainen ei voi kävellä kadulla ilman, että kamera mittaa hänen olotilaansa kuin säätutka.
Tämä ei ole julkista turvallisuutta.
Tämä on yhteiskunnallinen kokeilu siitä, kuinka pitkälle valvonta voidaan puskea ennen kuin ihmiset huomaavat häkkiensä sulkeutuneen.
Verdict: Orwell olisi järkyttynyt – ei siitä että tämä tapahtuu, vaan siitä kuinka helposti ihmiset hyväksyvät sen
Kirjallisuus ei koskaan onnistunut varoittamaan meitä tarpeeksi hyvin.
Ei Orwell, ei Huxley, ei Bradbury.
Ei siksi, että he olisivat kirjoittaneet väärin,
vaan siksi että he aliarvioivat yhden asian:
Ihmisten valmiuden luopua oikeuksistaan, kun valvonta kerrotaan heille oikeilla sanoilla.
Britannia ei ole enää matkalla kohti Orwellismia.
Se ylittää sen — teknologiavetoisesti, hiljaisesti, kylmästi.
Ja kun valtio oppii lukemaan tunteesi, se oppii myös ohjaamaan ne.
Jos tämä ei pysähdy nyt, seuraava askel ei ole enää valvonta.
Se on totteleminen.