Ilmiö, jota ilmastotieteessä ei ole vielä tunnustettu, on magneettisen pohjoisnavan merkittävä siirtyminen viime vuosikymmeninä. Mikä on geofysiikan ja ilmastodynamiikan välinen yhteys? Tätä kysymystä käsitellään hiljattain julkaistussa tutkimuksessa.
Tähän mennessä ilmastotieteessä on keskitytty lähinnä kasvihuonekaasujen, ilmansaasteiden, albedovaikutusten ja auringon aktiivisuuden vaikutukseen maapallon ilmastoon. Tämä on jo itsessään suuri määrä muuttujia, jotka tekevät pitkän aikavälin ennusteiden laatimisesta kristallipallotiedettä. Tällä hetkellä vallitsevan ilmastopelottelun yhteydessä “voisi olla, mutta ei tarvitse olla” muuttuu “oletamme vain pahimman mahdollisen skenaarion”.
Äskettäin julkaistu monitieteinen tutkimus “How the Magnetic North Pole and Energetic Particle Precipitation Control Earth’s Climate” (kollegoiden vertaisarvioima “Science Files“) herättää kuitenkin uusia kysymyksiä. Entä jos magneettisen pohjoisnavan merkittävästi kiihtyneellä siirtymisellä onkin vaikutusta maapallon ilmastoon? Mitkä ovat tämän kiihtymisen vaikutukset (10-15 km/vuosi vuoteen 1970 asti, jopa 40 km/vuosi 1990-luvun loppupuolella ja nykyisin 50-60 km/vuosi, ja suunta muuttuu yhä enemmän kohti Siperiaa)?
Riippumaton tutkija ja tutkimuksen tekijä, tohtori Chris Barnes, luottaa yksinkertaiseen fysikaalis-dynaamiseen ilmastomalliin. Siinä hän luottaa seismisten valtamerten aiheuttamiin voimiin, jotka vaikuttavat maapallon aksiaaliseen kallistukseen (eli vinouteen), sekä ilmakehään pääsevien energeettisten hiukkasten vaikutuksiin. Näiden vaikutusten yhdistelmä johtaa muutoksiin osuvassa auringonvalossa, mikä vaikuttaa ilmastoprosesseihin.
Vaikka Barnes ei anna tutkimuksessaan kvantitatiivista arviota näiden muutosten ilmastovaikutuksista, lisätyö globaalien verenkiertomallien kanssa, empiiristen tietojen vertailu (esim. satelliittimittaukset) ja mahdollisten parametrioletusten herkkyysanalyysit voisivat antaa syvällisempää tietoa. Hänen työhönsä perustuva kvantitatiivinen analyysi (vaikutusten koot) olisi vielä hyödyllisempi hänen teoriansa vahvistamiseksi.
Kuten kollegamme Science Files -julkaisusta jo huomauttivat vertaillessaan magneettisten napojen siirtymiä ja lämpötilan kehitystä, korrelaatiot eivät ole syy-yhteyksiä. Kuitenkin – ja tätä ei pidä unohtaa tässä yhteydessä – kosmisen säteilyn vaihtelujen ja globaalin pilvipeitteen välillä on jopa 4 prosentin yhteys. Kun otetaan huomioon, että tutkimusten mukaan osa nykyisestä ilmaston lämpenemisestä johtuu nykyisestä vähentyneestä globaalista pilvipeitteestä, Barnesin selitysten uskottavuus kasvaa.
Tohtori Barnes on tarjonnut tutkimuksellaan mielenkiintoisen lähestymistavan, jolla voi olla merkittävä vaikutus tulevaisuuden ilmastotieteeseen. Hänen tutkimuksensa valottaa näkökohtaa, joka on tähän mennessä saanut liian vähän huomiota.