Antarktiksen jääpeite kasvoi (107,79 gigatonnia vuodessa vuosina 2021–2023), mikä kompensoi merenpinnan nousua, kun taas arktisen merijään väheneminen hidastui vuodesta 2000 lähtien – mikä on ristiriidassa aikaisempien ennusteiden kanssa, joiden mukaan sulaminen olisi ollut nopeaa.
Antarktiksen käänne (lumen sateiden ansiosta) ja arktisen alueen ”monikymmenvuotinen tauko” korostavat luonnon vaihtelevuutta ja haastavat oletukset lineaarisista lämpenemisen vaikutuksista ja yksinkertaistetuista ilmastomalleista.
Epäonnistuneet ennusteet (esim. senaattori Kerryn vuonna 2009 esittämä väite, että arktinen alue olisi jäättömänä vuoteen 2013 mennessä) korostavat politisoitujen narratiivien riskejä, jotka voivat heikentää yleisön luottamusta ilmastotieteeseen.
Tutkijat kehottavat joustavia, pragmaattisia strategioita (esim. ydinvoima, hiilen käytöstä poistaminen) jäykkien tavoitteiden, kuten ”nollapäästöt vuoteen 2030 mennessä”, sijaan ja korostavat epävarmuuden keskellä joustavuutta ja tietoon perustuvia päätöksiä.
Tulokset korostavat ilmaston ennustamattomuutta ja kannattavat politiikkaa, jossa hillitseminen ja joustavuus tasapainotetaan alueellisten vaihteluiden ja yllättävien tilanteiden varalta.
Etelämantereen jääpeite koki dramaattisen muutoksen vuosikymmeniä kestäneen vähenemisen jälkeen ennätyksellisen massankasvun vuosina 2021–2023, kun taas arktisen alueen merijään häviäminen hidastui jyrkästi viimeisten kahden vuosikymmenen aikana – tämä kaksoisilmiö korostaa Maan ilmastojärjestelmän monimutkaisuutta. Kaksi uutta kiinalaisten ja yhdysvaltalais-brittiläisten tutkijoiden johtamaa tutkimusta paljastaa, että jäätrendit molemmilla navoilla ovat ylittäneet odotukset , mikä mutkistaa hälyttäviä ennusteita ja korostaa ilmastopolitiikan kehystämistä yksinkertaistettujen mallien ympärille. Science China Earth Sciences -lehdessä ja vertaisarvioitavana olevassa esijulkaisussa julkaistut löydökset lisäävät keskustelujen kiireellisyyttä siitä, miten politiikan tulisi tasapainottaa epävarmuutta ja käytännönläheisiä toimenpiteitä.
Etelämantereen yllättävä käänne – sulamisesta massakasvuun
Kiinan Tongjin yliopiston ja NASAn GRACE-satelliittiohjelman tutkijoiden yhteistyönä havaittiin, että Etelämantereen jäämassa, joka oli pienentynyt tasaisesti vuodesta 2002 lähtien, kääntyi päinvastaiseksi vuonna 2021. Sademäärän aiheuttama lumisade rikastutti alueita, kuten Wilkesin maata ja Queen Maryn maata, kääntäen jäätikköaltaiden, kuten Tottenin ja Denmanin, jäätikköhäviöitä. Vuosien 2021–2023 lumisateen nousu – keskimäärin 107,79 gigatonnia vuodessa – kompensoi merenpinnan nousua 0,30 mm vuodessa, mikä on pieni mutta tilastollisesti merkitsevä muutos.
”Olemme nähneet epävakauttavia trendejä Itä-Antarktiksella vuosikymmenten ajan, joten tämä käänne on paradoksaalinen mutta silti kriittisen tärkeä seurata”, sanoo tutkimuksen pääkirjoittaja, tohtori Wei Wang. ”Mutta onko se jatkuvaa, on edelleen avoinna.” Tutkimuksessa todettiin, että vaikka Länsi-Antarktis jatkaa massansa hupenemista, Itä-Antarktiksen jäädynamiikka osoittaa nyt ”merkittävää epävakautta”, mikä vaikeuttaa merenpinnan nousun ennusteita.
Arktisen jäänmenetyksen “tauko” herättää uusia kysymyksiä
Samaan aikaan yhdysvaltalais-brittiläinen tutkimusryhmä havaitsi hämmentävän hidastumisen arktisen merijään vähenemisessä kaikkina kuukausina vuodesta 2000 lähtien, ja “useiden vuosikymmenten tauko” voi kestää vuosikymmeniä. Satelliittidatan avulla tutkijat havaitsivat, että vuosittainen syyskuun merijään minimi – jonka ennustettiin häviävän vuoteen 2013 mennessä – vetäytyi hitaammin kuin varhaiset mallit ennustivat. Yhteiskirjoittaja Matthew England totesi: “Tämä kyseenalaistaa oletukset, joiden mukaan lämpeneminen johtaa suoraan lineaariseen jään menetykseen. Arktinen järjestelmä on paljon vaihtelevampi.”
Tauko sattuu, kun lämpötila on noussut 1,2 astetta esiteollisesta ajasta. Vaikka tutkimus korostaa, että vuosikymmenten vaihtelu ei mitätöi ilmastonmuutosta, se varoittaa “liiallisesta luottamuksesta ennusteisiin” ja huomauttaa, että arktinen jää “kohtaa sekä lämpöä että luonnollisia syklejä”.
Kun ennustukset törmäävät
Tutkimus vahvistaa aiempia liioitteluja kohtaan esitettyä kritiikkiä, erityisesti senaattori John Kerryn vuonna 2009 esittämää väitettä napajäätikön katoamisesta vuoteen 2013 mennessä. Tämä ennuste epäonnistui kuitenkin täysin. Kuten ilmastotieteilijä Roger Pielke Jr., American Enterprise Instituten vanhempi tutkija, totesi analyysissään: ”Ääriskenaarioihin perustuva katastrofointi heikentää uskottavuutta.” Pielke, joka on usein arvostellut ilmaston politisointia, väittää, että tällaiset ”sudenhuudot” – kuten Kerryn – ruokkivat yleisön skeptisyyttä, kun ennusteet epäonnistuvat.
Historialliset rinnastukset paljastavat samanlaisia heilahteluja: 1870-luvulla nähtiin ilmastonmuutoksia, joiden uskottiin tappavan 4 % ihmiskunnasta, mikä käynnisti varhaisen seurannan. Myöhemmin, 1970-luvulla, “maailmanlaajuisen viilenemisen” pelot ennustivat NOAA:n perustamista. Silti jokaisella aikakaudella nähtiin myös virheellisiä ennusteita, jotka ohjasivat politiikkaa, mikä korosti tarvetta erottaa signaali kohinasta.
Ilmastopolitiikkaa sotkuiselle maailmalle
Tutkimusten johtopäätös? Ilmasto ei ole “yksisuuntainen räikkä”, Pielke korosti. Vaikka palamisen aiheuttama lämpeneminen on todellista, alueelliset vaikutukset ovat edelleen monimutkaisia – mukaan lukien sademäärän muutokset, merivirrat ja maankäytön valinnat. “Arktisen alueen hidastuminen ja Etelämantereen hyöty opettavat meitä kohtelemaan ilmastoa lineaarisena uhkana, vaan monitahoisena järjestelmänä, joka vaatii mukautuvia ja joustavia ratkaisuja.”
Käytännönläheisen politiikan on asetettava etusijalle kriisinsietokyky, energian saatavuus ja data – ei ideologisia mantroja, kuten “netto nolla vuoteen 2030 mennessä”. Pielke kannattaa ydinvoiman laajentamista samalla kun kivihiilestä luovutaan. Nämä strategiat alentavat kustannuksia ja päästöjä horjuttamatta talouksia. “Meidän on hallittava riskejä, ei pidä takertua pelottelutaktiikoihin”, hän sanoi ja varoitti kongressia ilmastodatabudjettien leikkauksista. “Näiden yllätysten huomiotta jättäminen voi olla suurin vaaramme.”
Tanssii kaaoksen kanssa
Napajäätiköiden yllätykset muistuttavat meitä siitä, että ilmastotiede elää nöyränä. On epäselvää, heijastavatko nämä elpymiset tilapäisiä poikkeamia vai systeemisiä muutoksia, mutta niiden ajoitus – kiihtyvän ilmastoretoriikan keskellä – on paljastava. Kuten historia osoittaa, planeettamme rytmit uhmaavat ennusteita ja vaativat politiikkaa, joka asettaa monimutkaisuuden varmuuden edelle. Edessä oleva tie ei ole “väistämättömän” katastrofin jahtaaminen, vaan yhteiskuntien varustaminen sopeutumaan ilmastoon, joka, kuten yllämme olevat tähdet, kieltäytyy suosimasta toisia.