Suomalaisessa keskustelussa on sana, jota heilutellaan kuin papin suitsutinta joka käänteessä: vihapuhe.
Se toimii nykyään kuin universaali vaimennin: paina nappia, sano sana, ja vastapuolen argumentti muuttuu hetkessä epäilyttäväksi, vaaralliseksi, “yhteiskunnallisesti haitalliseksi”.
Ongelma on, että sama sana pitää sisällään kaksi täysin eri asiaa — ja kun nämä sekoitetaan, häviävät sekä järki että oikea moraalinen suunta.
Kun sana karkaa juridisen todellisuuden ulkopuolelle
Suomen rikoslaissa ei ole vihapuhelakia. Ei ole.
On vain kiihottaminen kansanryhmää vastaan — tiukasti rajattu, rikosoikeudellinen tunnusmerkistö, jossa täytyy olla:
- kohdennettu ryhmä
- vakava halventaminen
- väkivaltaan tai syrjintään yllyttävä sisältö
Se on perusteltu, rajattu ja tarkka pykälä.
Mutta julkisessa keskustelussa “vihapuhe” tarkoittaa mitä tahansa, mikä:
- tuntuu pahalta
- osuu omaan identiteettiin
- tai tulee väärästä poliittisesta suunnasta
Silloin ei ole enää väliä sillä, mitä sanoit — vain sillä, miltä jonkun tuntui.
Tässä on suomalaisen keskustelun peräsuoli: tunneperusteinen leima, jolla voi sulkea keskustelun ilman argumentteja.
Näin sanaa käytetään Suomessa väärin
1. “Vihapuhe” = kaikki epämukava eri mieltäolo
Sanaa käytetään kuvaamaan jopa:
- poliittista kritiikkiä
- uskonnollisia näkemyksiä
- sukupuoli- ja identiteettikeskustelua
- maahanmuuttopolitiikan arviointia
- ilmastopolitiikan vastaväitteitä
Kun kaikki on vihapuhetta, mikään ei enää ole.
2. Media käyttää termiä kuin sillä olisi juridinen status
Otsikoissa vilahtaa:
- “vihapuhetta netissä”
- “vihapuhe nousi vaaliteemaksi”
- “valtuutettu tuomitsee vihapuheen”
Lukija alkaa uskoa, että termillä on laillinen sisältö, vaikka ei ole.
Syntyy varjolaki, joka ei ole eduskunnan säätämä mutta vaikuttaa mielipiteiden sallittavuuteen.
3. Viranomaispuhe ja järjestöt siirtävät rajoja hiukan kerrallaan
Kun yhdenvertaisuusvaltuutettu puhuu “vihapuheesta”, tai kun kansalaisjärjestöt käyttävät termiä raporteissa, kansalaiset alkavat tulkita sen tosiasialliseksi kategoriaksi.
Ja juuri silloin poliittinen kulttuuri muuttuu:
- argumentti → tunnekokemus
- kritiikki → vihamielisyys
- erimielisyys → rikosepäilyn kaltainen stigma
Miksi tämä on vaarallista juuri Suomessa
Suomi on pieni maa. Pieni kieli. Pieni media.
Täällä konseptit leviävät nopeasti ja muodostavat “hiljaisen konsensuksen”.
Se tekee meistä erityisen alttiita kahdelle kehitykselle:
1. Keskustelun kaventuminen ilman lakia
Ei tarvita uusia lakeja sensuuriin.
Tarvitaan vain riittävän häilyvä termi, jolla voi maalata vastapuolen moraalisesti epäilyttäväksi.
Kukaan ei halua, että oma nimi yhdistetään “vihapuheeseen”.
Siksi moni hiljenee — ei rikosuhan, vaan maineuhan takia.
2. Oikea viha jää tunnistamatta
Koska sanaa käytetään liian laajasti, se menettää kykynsä kuvailla todellista vihamielisyyttä:
- uhkailu
- väkivallan ihannointi
- murhan pilkkaaminen
- uhrien halveksunta
- henkilökohtaiseen vahingoittamiseen tähtäävä retoriikka
Tämä on sitä, mitä viha sanana oikeasti kuvaa.
Mutta kun arvolauselma avioliitosta tai transkeskustelun kritiikki niputetaan samaan koriin, aidot uhrit jäävät varjoon.
Väärä käyttö ei suojele ketään — se trivialoi oikean pahuuden.
3. Sanan venyminen avaa oven identiteettiblisfemialle
Kun “vihapuhe” tarkoittaa:
“sanot jotakin, joka loukkaa sitä mikä on minulle pyhää”,
meillä on käytännössä moderni jumalanpilkkalaki, mutta ilman että kukaan suostuu kutsumaan sitä sellaiseksi.
Näin syntyy ideologisesti suojeltuja oppeja.
Ei saa kritisoida, ei saa kyseenalaistaa, koska joku “kokee vihaa”.
Tällä tiellä on vain yksi suunta
Jos emme tee selvää eroa erimielisyyden ja vihan välille, edessä on kolme seurausta:
- Poliittinen keskustelu muuttuu rituaaliksi, ei ideaksi.
Ei enää perusteluja — vain loukkaantumisen kilpailu. - Viranomaisten asema muuttuu tunnetuomariksi.
Poliisi ei tutki rikosta vaan tunnetta.
Hallinto ei arvioi tekoja vaan kokemuksia. - Sananvapaus rapautuu ilman että kukaan huomaa.
Ei sensuurilakia, ei poliittista repressiota — vain kulttuuri, jossa kaikki liian terävä leimataan ja työnnetään syrjään.
Tämä on se tapa, jolla länsimaat menettävät sananvapautensa: ei pommein, ei laein, vaan sanoilla, jotka menettivät merkityksensä.
Palautetaan viha sen oikeaan paikkaan
Viha on vakava, latautunut sana.
Sitä ei pidä käyttää kevyesti, eikä sitä pidä antaa kenenkään manipuloinnin työkaluksi.
Jos kaikki epämukava on vihaa, silloin mikään ei enää ole vihaa — ja oikeat uhrat kärsivät.
Siksi Suomen on tehtävä nyt kaksi asiaa:
- Säilytettävä jyrkkä raja:
Erimielisyys ei ole vihaa. Kritiikki ei ole vihaa. Teologia ei ole vihaa. Politiikka ei ole vihaa. - Nimetä viha vain silloin, kun se todella on vihaa:
Pahantahtoisuus. Julmuus. Väkivallan ihannointi. Uhrien halveksunta. Murhan pilkkaaminen.
Vain sillä tavalla voimme puolustaa sekä sananvapautta että ihmisarvoa.
Ja vain sillä tavalla voimme estää, ettei “vihapuheesta” tule Suomessa uusi tapa hiljentää väärää mieltä.