Tutkijat ovat havainneet, että elävät organismit – ainakin hiiret ja kasvit – “hohtavat”. Kuoleman myötä se katoaa jälleen. Onko tämä elämän voima vai kenties vain biokemiallinen reaktio? Se jää nähtäväksi.
Me loistamme! Ainakin vähän. Ja kun kuolemme, tämä hehku sammuu. Tämä on kanadalaisen tutkijaryhmän hämmästyttävä löytö. Calgaryn yliopiston tutkijat sijoittivat hiiret pilkkopimeään kammioon ja tarkkailivat niitä yliherkillä kameroilla. Hiiret itse asiassa lähettivät pieniä määriä valoa – niin kutsuttuja biofotoneja. Eläinten kuoltua hehku katosi.
”Pidimme hiiriä lämpiminä jopa kuoleman jälkeen, joten lämpötilalla ei ollut merkitystä”, fyysikko Vahid Salarin johtama ryhmä selittää. Ero oli kuitenkin kristallinkirkas. He testasivat sitä myös kasveilla. Vaurioituneet lehdet hehkuivat kirkkaammin rikkoutuneissa kohdissa. ”Kaikkien lehtien vaurioituneet osat olivat merkittävästi kirkkaampia kuin vahingoittumattomat osat koko 16 tunnin kuvantamisen ajan”, tutkijat raportoivat Journal of Physical Chemistry Letters -lehdessä julkaistussa tutkimuksessaan.
Tutkijat käyttivät erityisiä kameroita, niin kutsuttuja “elektronien moninkertaistavia CCD-kameroita”, mittaamaan ultraheikkoja fotonemissioita (UPE). Neljää hiirtä tarkkailtiin tunnin ajan ennen eutanasiaa ja sen jälkeen. Kuvissa näkyy selkeä kontrasti elävien ja kuolleiden hiirten välillä.
Miksi me ylipäätään loistamme? Tutkijat epäilevät, että niin sanotut “reaktiiviset happilajit” ovat sen takana. Näitä syntyy, kun solut ovat stressaantuneet – lämmön, toksiinien, taudinaiheuttajien tai ravinteiden puutteen vuoksi. Mitä tämä löytö voisi merkitä lääketieteelle? Jonain päivänä lääkärit voisivat yksinkertaisesti katsoa, missä keho hehkuu vähiten, ja tietää, missä on ongelmia. Ei neuloja, ei viiltoja – vain tutkimus erittäin herkillä kameroilla.
Nämä biofotonit voivat olla myös sitä, mitä jotkut ihmiset kutsuvat “auraksi”. Nämä ovat valoaaltoja, joiden pituus on 200–1 000 nanometriä (ihmissilmä voi havaita 400–700 nanometrin spektrin) ja jotka vaihtelevat ultravioletti- ja infrapuna-alueelta. Tämä valonsäde on niin heikkoa, ettemme voi sitä itse asiassa havaita. Mutta tulevaisuudessa tästä “aurasta” voisi mahdollisesti olla suurta hyötyä lääketieteen alalla.