Kuinka outoa onkaan katsoa taaksepäin nyt – kun Washingtonin sijaissota Ukrainassa päättyy häpeälliseen tappioon – ja ajatella sitä propagandatulvaa, joka nousi esiin siitä, mitä kutsuin noina alkukuukausina Washingtonin “ teeskentelykuplaksi”. Mieti hetki kanssani taaksepäin.
Oli olemassa ”Kiovan aave”, sankarillinen MiG-29-lentäjä, jota ylistettiin kuuden, kyllä, kuuden venäläisen hävittäjän alasampumisesta yhdessä yössä 24. helmikuuta 2022, kaksi päivää Venäjän väliintulon alkamisen jälkeen. Patrick Lawrencen mukaan Aave osoittautui fantasiaksi, joka perustui suosittuun videopeliin .
Ukrainan varhainen propaganda oli niin raakaa, niin vastenmielistä.
Ja pian sen jälkeen saapuivat Käärmesaaren sankarit, 13 ukrainalaista sotilasta, jotka – rumpujen pärinää kiitos – puolustivat Mustallamerellä sijaitsevaa saarta kuolemaan asti. Kävi ilmi, että tämä yksikkö oli antautunut ja että presidentti Volodymyr Zelenskyin heille suurella fanfaarilla myöntämät kuolemanjälkeiset kunniamitalit eivät olleet kuolemanjälkeisiä eivätkä ansaittuja.
Tämä korni hölynpöly, yhtä paksusti kaunisteltu kuin hääkakun kuorrute, jatkui ja jatkui, kunnes The New York Times ei enää voinut teeskennellä, ettei sitä ollut olemassa. En pidä paljoakaan itseensä viittaavista journalisteista, mutta sallikaa minun lainata näitä lauseita artikkelista, joka julkaistiin muutama kuukausi konfliktin puhkeamisen jälkeen:
”Vuosien disinformaation vastaisen taistelun jälkeen The Times haluaa nyt meidän tietävän, että disinformaatio Ukrainassa on okei, koska ukrainalaiset ovat meidän puolellamme ja he vain ’kohottavat mielialaa’.”
Emme voi sanoa, etteikö meitä olisi varoitettu. Kiovan ja Käärmesaaren haamu näyttävät nyt olevan vain alkusoittoa, avausnäytös monimutkaisimmalle propagandaoperaatiolle, jonka muistan.”
Todellakin airut – sodan airut, josta kerrottiin niin ilkeämielisesti, että länsimaisten jälkidemokratioiden lukijoiden ja katsojien oli nopeasti mahdotonta nähdä sitä (mikä oli loppujen lopuksi juuri tarkoituskin).
Ja muistakaamme, että se on enteeksi länsimaisen median ulkomaisen raportoinnin luultavasti kohtalokkaalle romahdukselle, Timesin ja BBC:n johtaessa tietä, luulen, mutta monien luotsikalojen uidessa rinnallaan.
Tuon ensimmäisen sotavuoden lopussa – viimeinen viittaus aiempiin kolumneihin tässä – arvioin, että Ukrainan konfliktista oli kaksi versiota : sota, joka oli juuttunut hämärän retoriikan läpinäkymättömään ratkaisuun, ja sota, joka todellisuudessa oli käynnissä.
Ja nyt kun tämä romahdus on lähestymässä loppuaan, harhaluulot ja illuusiot pysyvät ennallaan, kuten ne ovat aina olleet. Yhdysvallat ja sen nukkehallitus Kiovassa ovat lopullisesti hävinneet provosoimansa sodan, mutta ei, tappiota ei ole.
Tässä konfliktissa voittajaa ei voida nimetä voittajaksi, eikä ole todellakaan hyväksyttävää, että tällainen voitto – todellinen maailma pakottaa itsensä meille tässä – antaisi voittajalle ylivallan sovinnon ehtojen määrittämisessä. Jos tutkii Moskovan toistuvasti asettamia ehtoja, ne ovat täysin kohtuullisia ja molempien osapuolten etujen mukaisia, mutta niistä ei pitäisi koskaan keskustella. Jos nämä ovat Moskovan ehtoja – kultaista sääntöä – ne eivät määritelmän mukaan voi olla järkeviä.
Ennen kaikkea ei pidä myöntää, että satojatuhansia ukrainalaisia on jossain kyynisesti uhrattu asian puolesta, jolla ei ole mitään tekemistä heidän hyvinvointinsa eikä varsinkaan heidän maansa demokratisoitumisen kanssa.
Ja ennen kaikkea, tästä turhasta katastrofista ei pidä oppia mitään. On ehdottoman välttämätöntä siirtyä seuraavaan.
Sekaannuksen järjestys
Noiden ensimmäisten suoranaisen typeryyden kuukausien jälkeen disinformaatiosta ja misinformaatiosta tuli nopeasti vakavampaa, ja sikäli kuin pystyin arvioimaan, juuri silloin Washingtonin ja Lontoon propagandan ammattilaiset ottivat vallan Kiovan amatööreiltä.
Butchan ”venäläisten verilöyly” maaliskuun viimeisinä päivinä ei ollut venäläisten työtä – tästä on vakuuttavia todisteita – mutta vetäytyvien venäläissotilaiden koskaan tapahtumattomat julmuudet on nyt tallennettu virallisiin asiakirjoihin ja niiden kollektiiviseen muistiin, joita valtamedia edelleen lumoaa. YK: n raportti oli epäselvä siitä, kuka oli vastuussa Butchan surmista, mutta syytti Venäjää siviilien teloittamisesta Kiovan alueella.
Yksi suosikeistani tässä sarjassa tapahtui myöhemmin vuonna 2022, kun Ukrainan joukot tulittivat Venäjän miehittämää Zaporižžjan ydinvoimalaa Dnepr-joen itäpuolella.
Mutta koska Ukrainan asevoimia, hyviksiä, ei voitu syyttää tällaisesta holtittomasta teosta, länsimaissa oli raportoitava kaikissa tiedotusvälineissä, että venäläiset vaaransivat ydinvoimalan romahduksen pommittamalla vartioimaansa ja miehittämäänsä tehdasta, jossa oli venäläisiä osastoja ja paljon venäläistä kalustoa.
Tehdäänpä selväksi, mikä tämän kaiken valheen takana on. Kaikesta sodan kulusta Venäjän eduksi viimeisten kolmen vuoden aikana vallinneesta hämmennyksestä huolimatta sen syistä oli ensin epäselvyyttä.
Olen niin kyllästynyt sanaan “provosoimaton” tätä konfliktia koskevissa raporteissa, että voisin kirjoittaa siitä kolumnin. Sama pätee ajatukseen, että kaikki alkoi helmikuussa 2022, eikä samassa kuussa kahdeksan vuotta aiemmin, jolloin Yhdysvaltojen suunnittelema vallankaappaus Kiovassa käynnisti hallinnon päivittäiset hyökkäykset omaa väestöään vastaan itäisissä, venäjänkielisissä maakunnissa ja tappoi noin 15 000 ihmistä.
Nämä ovat kysymyksiä historiasta, syy-seuraussuhteista, toimijuudesta ja vastuusta. Yhdysvallat ja sen liittolaiset Kiovassa ja Euroopan pääkaupungeissa ovat pyyhkineet pois ensimmäisen ja kiistäneet kolme viimeistä.
Syy siihen, miksi länsimaalaisille ei ole annettu selkeää kuvaa sodasta, on se, ettei heidän ole annettu ymmärtää, miksi se alkoi. Alusta loppuun ja poikkeuksetta hyvän täytyy aina olla hyvää ja pahan täytyy aina olla pahaa.
Entä länsivaltojen käsitys korkeasta valtiomiestaidosta 2000-luvulla? Pitäisikö sitä kutsua epäreaalipolitiikaksi ?
Rauhanneuvottelujen heikentäminen
Viimeaikaisista neuvottelukierroksista huolimatta uskon, että tämä tarkoituksella luotu etäisyys todellisuudesta tekee pysyvän ratkaisun – neuvottelupöydässä, ei taistelukentällä – vaikeaksi ja kenties jopa mahdottomaksi. Tämä todennäköisesti merkitsee katastrofia kuka tietää kuinka monelle muulle ukrainalaiselle ja venäläiselle miehelle ja naiselle.
Venäjän ehdot – joista tärkeimpinä uusi turvallisuuskehys Euroopassa, natsifikaatio ja takuu siitä, ettei Ukraina liity Natoon – ansaitsevat neuvotteluja, kuten olen ehdottanut. Mutta koska teeskentelykupla ei koskaan puhjennut, kaikki tähän viittaavat ehdotukset torjutaan Washingtonissa tai muualla lännessä “Putinin puheiden toistona”.
Se on halveksuttavaa, ei sille ole muuta sanaa.
Tämän seurauksena näemme länsimaissa syntyvän useita uusia harhaluuloja. Volodymyr Zelenskyi, jota lopulta pidetään joukon punkkarina, teeskentelee, että häviäjällä Kiovalla on valta määrittää rauhanneuvottelujen ehdot voittajan kanssa .
Eurooppalaiset, jotka ovat tukeneet Ukrainaa vuosia ja lupaavat nyt jatkaa tätä tukea, työstävät “rauhansuunnitelmaa”, jonka mukaan he ikään kuin vaihtaisivat univormunsa ja vaatisivat Venäjää hyväksymään heidät rauhanturvaajiksi Ukrainan maaperälle.
Samalla kun katsomme, kuinka Atlantin suurvallat taipuvat kaikin keinoin välttääkseen Ukrainan tappionsa tunnustamista, tarkastelen tämän konfliktin laajempaa merkitystä. Kyse on pohjimmiltaan lännen ja ei-lännen välisestä vastakkainasettelusta. Pohjimmiltaan – ja tämä on asia, jonka olen hetkeksi unohtanut – se on merkittävä rintama sodassa, jota vallitseva järjestys, epäjärjestys, jossa elämme, käy pysäyttääkseen nopeasti muotoutuvan uuden maailmanjärjestyksen.
Tämän asian konkretisoimiseksi uusi turvallisuusarkkitehtuuri Venäjän federaation ja sen eurooppalaisten naapureiden välillä merkitsisi historiallisesti tärkeää käännettä kohti lännen ja ei-lännen välistä tasa-arvoa. Ja juuri tätä tasa-arvoa länsivallat vastustavat kiivaasti – vaikka se lopulta saavutettuna hyödyttää koko ihmiskuntaa.
Lontoolainen Times-lehti julkaisi viime sunnuntaina ajatuksia herättävän artikkelin 83-vuotiaasta Vietnamin sodan veteraanista, Stuart Herringtonista. Hän palveli tiedustelu-upseerina sodan viimeisinä vuosina ja muisteli The Timesin haastattelijalle päiviä ennen kuin Vietkong piiritti Saigonin.
Herrington muistaa elävästi ja tuskallisesti nuo kohtalokkaat viimeiset päivät huhtikuussa 1975, jolloin viimeiset amerikkalaiset evakuoitiin Yhdysvaltain suurlähetystön katolta. Hän oli luvannut turvallisen kulun kaikille vietnamilaisille, jotka olivat tehneet yhteistyötä amerikkalaisten kanssa, mutta viimeisinä tunteina hän ryömi portaat ylös katolle ja jätti heidät taakseen.
Juuri tuo rikottu lupaus sai minut miettimään näytelmän aikaa ennen ja nyt. Rikkoutunut lupaus, amerikkalaisten asiaa tukeneiden hylkääminen, epäsuora todellisuus siitä, että sotaa ei käyty vietnamilaisten puolesta, vaan suuremman ideologisen tarkoituksen vuoksi, jolla ei ollut mitään tekemistä heidän kanssaan: Herrington ei ehkä vaikuta rauhanaktivistilta vanhuudessaan, mutta nämä olivat hänen pysyvän katumuksensa lähteitä.
Emme ole oppineet siitä ajasta mitään, hän totesi pohtiessaan 50 vuotta myöhemmin Ukrainan sotaa. “Taas mennään”, hän totesi haastattelun lähestyessä loppuaan.