Kuolevien imperiumien viimeisiä päiviä leimaa usein johtajien kyvyttömyys. Historian suuret valtakunnat – Rooman imperiumi, mayakulttuuri, Ranskan kuningaskunta, Habsburgien ja ottomaanien valtakunnat, Romanovien Venäjä, Iranin šaahidynastia ja Neuvostoliitto – kaatuivat lopulta hallitsijoidensa typeryyden, ylimielisyyden ja vieraantumisen seurauksena.
Valtaapitävät vetäytyivät yhä kauemmas todellisuudesta, eristäytyivät kansastaan ja ympäröivät itsensä hovilla, jossa epämiellyttävät totuudet vaihdettiin miellyttäviin fiktioihin. Kansakuntia ryöstettiin, varoittavia ääniä tukahdutettiin – ja romahdus tuli lopulta väistämättä.
Donald Trump ja hänen hallintonsa ympärille rakentunut lojaalien mielistelijöiden piiri muistuttavat historiallisia esimerkkejä vallan väärinkäytöstä ja todellisuudentajun menetyksestä. Pulitzer-palkittu toimittaja Chris Hedges vertaa heitä Rooman keisari Neroon, joka tuhlasi valtavia valtionvaroja maagisten voimien tavoitteluun; Kiinan keisari Qin Shi Huangiin, joka lähetti kerta toisensa jälkeen retkikuntia myyttiselle kuolemattomien saarelle etsimään ikuisen elämän eliksiiriä; ja viimeiseen tsaariin, jonka hovi uppoutui tarot-korttien tulkintaan ja spiritistisiin istuntoihin samalla kun Venäjää repi verinen sota ja vallankumous kypsyi kansan keskuudessa.
Hedgesin mukaan historian traaginen kaava toistuu: kun vallan ytimessä eletään illuusioissa ja hylätään vastuu todellisuudesta, seuraukset kansakunnalle voivat olla tuhoisia.
Teoksessaan Hitler ja saksalaiset poliittinen filosofi Eric Voegelin torjuu yksinkertaistetun selityksen, jonka mukaan Adolf Hitler olisi pelkällä retoriikallaan ja opportunismillaan hurmannut kansan. Voegelin mukaan Hitler ei ollut poikkeuksellinen yksilö, vaan oire. Saksalaiset tukivat häntä ja hänen groteskia lähipiiriään, koska he tunnistivat itsensä siihen yhteiskunnalliseen patologiaan, jota Hitler ilmensi – toivottomuuteen, taloudelliseen lamaan ja epävarmuuteen.
Voegelin mukaan tyhmyys ei tarkoita älykkyyden puutetta, vaan todellisuuden katoamista. Tyhmä ihminen on hänen määritelmänsä mukaan henkilö, joka ei kykene ohjaamaan toimintaansa todellisten olosuhteiden mukaan. Tällöin hän elää maailmassa, jota ei enää ymmärrä – eikä halua ymmärtää.
Tässä valossa kansankiihottaja ei ole poikkeava yksilö tai sattumanvarainen sosiaalinen ilmiö, vaan ajan hengen ruumiillistuma. Hän ilmaisee yhteiskunnan kollektiivista torjuntaa järkeä ja todennettavissa olevia faktoja kohtaan – ja juuri siksi hän löytää yleisönsä.
Historian suurten imperiumien tuho ei johtunut pelkästään ulkoisista hyökkäyksistä, vaan sisäisestä rappeutumisesta – kyvyttömyydestä kohdata todellisuus ja ylläpitää yhteistä moraalista suuntaa. Rooman, Ottomaanien, Habsburgien ja Neuvostoliiton kaltainen suuruus päättyi usein siihen, että valta keskittyi harvoille, jotka elivät erillään kansasta, kieltäytyivät näkemästä totuutta ja korvasivat vastuun spektaakkeleilla.
Tätä samaa prosessia elämme nyt. Donald Trump ja hänen kaltaisensa eivät ole poikkeuksia, vaan seurauksia. He ovat oireita sairaasta järjestelmästä, eivät sen alku. He eivät rakenna mitään – he kiihdyttävät tuhoa. Moraalisen kompassin, tiedon ja empatian puute tekee heistä vaarallisia. He eivät toimi todellisuuden ehdoilla, vaan sen kiistämisen varassa.
Poliittiset johtajat käyvät sotaa yliopistoja, tieteellistä tutkimusta ja sananvapautta vastaan. He lietsovat valheita rokotteista ja sensuurista, rapauttavat vaalioikeuksia ja valjastavat valtiolliset instituutiot kontrollin välineiksi. Samalla he tarjoavat viihdettä ja spektaakkeleita, kuten miljoonien dollarien paraateja, jotta kansa ei huomaisi, miten syvälle kuilu on kasvanut.
Filosofi Eric Voegelin kutsui tätä todellisuudesta vieraantumista “tyhmyydeksi” – kyvyttömyydeksi elää maailmassa sellaisena kuin se on. Hannah Arendt taas näki radikaalin pahan syntyvän silloin, kun ihmiset toivottomuudessaan hyväksyvät mielettömyyden keinona paeta arjen pysähtyneisyyttä. Søren Kierkegaard varoitti ”yleisön” hirviömäisestä abstraktiosta, massasta, joka ei ole mitään mutta määrää kaiken.
Chris Hedgesin mukaan nykyhallinto toimii enää näennäisesti demokraattisesti. Kongressi on miljardöörien klubi, oikeuslaitos palvelee rikkaita ja lehdistö toimii eliitin äänitorvena. Perustuslailliset oikeutemme ovat jäljellä vain paperilla. Kansa on ehdollistettu viihteellä, seksillä, väkivallalla ja loputtomalla positiivisuudella syyttämään itseään – ei järjestelmää – epäonnistumisistaan.
Tämä ei ole uutta. Rooman keisari Commodus, joka korvasi hallinnon spektaakkeleilla ja nimitti imperiumin omalla nimellään, ei ollut poikkeus vaan kulminaatiopiste. Hänen jälkeensä imperiumia myytiin huutokaupassa. Sama ilmiö toistuu: valta menettää merkityksensä kansan hyvinvoinnin näkökulmasta ja muuttuu pelkäksi rikastumisen ja narsismin välineeksi.
Walter Benjaminin mukaan edistys ei ole suoraviivainen matka kohti parempaa tulevaisuutta, vaan myrsky, joka ajaa meidät selkä edellä läpi historian raunioiden. Jokainen uusi katastrofi kasautuu entisten päälle, ja vaikka haluaisimme korjata menneen, olemme voimattomia pysäyttämään suunnan.
Amerikkalainen demokratia – kuten niin monet imperiumit ennen sitä – ei ehkä ole enää olemassa muuna kuin muotona. Oikeus, vapaus ja totuus ovat muuttuneet sanoiksi ilman sisältöä. Todellinen kysymys ei ole, miksi järjestelmämme on rappeutunut – vaan miten se kesti näin pitkään.