Yhdysvaltojen uusi kansallinen turvallisuusstrategia (NSS-2025) on herättänyt Euroopassa poikkeuksellisen voimakkaita reaktioita. Asiakirjaa on pidetty provokaationa, vihamielisenä kannanottona ja jopa suorana hyökkäyksenä Euroopan poliittista mallia vastaan. Huomionarvoista on kuitenkin se, että tämä närkästys näyttää rajoittuvan lähes yksinomaan Eurooppaan. Euroopan ulkopuolella reaktio on ollut huomattavasti viileämpi – ja monin paikoin jopa hyväksyvä.
Tämä ristiriita paljastaa jotakin olennaista EU:n nykyisestä asemasta: kyvyn – tai haluttomuuden – kohdata ulkopuolinen arvio silloin, kun se ei tue unionin omaa itsekuvaa.
Ulkopuolinen katse: “itsestään selvä diagnoosi”
Euroopan ulkopuolisessa mediassa Yhdysvaltojen turvallisuusstrategiaa ei ole käsitelty moraalisena loukkauksena vaan pikemminkin realistisena tilannekuvana. Monissa Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kommenteissa toistuu sama perusajatus: Euroopan ongelmat eivät ole uusia, eivätkä ne ole Yhdysvaltojen keksintöä.
Kritiikki kohdistuu erityisesti EU:n pitkään jatkuneeseen ideologiseen politiikkaan: energiaratkaisuihin, jotka ovat heikentäneet kilpailukykyä, pakotepolitiikkaan, joka on iskenyt Eurooppaan itseensä kovemmin kuin kohteisiinsa, sekä yhteiskunnallisiin linjauksiin, joita suuri osa maailmaa pitää eurooppalaisena sisäisenä kokeiluna vailla laajempaa vetovoimaa.
Ulkopuolisesta näkökulmasta Yhdysvaltojen strategia ei siis “hyökkää Eurooppaa vastaan”, vaan nimeää kehityskulkuja, jotka ovat olleet näkyvissä jo pitkään.
Eurooppalainen reaktio: torjunta ja puolustus
Euroopassa sävy on ollut toinen. EU-johtajien kommenteissa korostuu puolustautuminen, epäluulo ja ajatus siitä, että Yhdysvallat ylittää rajansa puuttuessaan eurooppalaiseen poliittiseen kehitykseen.
Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Antonio Costa torjui ajatuksen, että Yhdysvalloilla olisi oikeus arvioida Euroopan poliittista suuntaa tai puoluekenttää. Saksan liittokansleri Friedrich Merz suhtautui asiakirjaan varauksellisesti ja painotti Euroopan omaa kykyä hoitaa demokratiaansa. Ranskan presidentti Emmanuel Macron muistutti, että Euroopalla on edelleen “merkittäviä valtteja” globaalissa politiikassa.
EU:n nykyinen ulkopoliittinen korkea edustaja Kaja Kallas yritti aluksi lieventää tilannetta korostamalla transatlanttista kumppanuutta, mutta kiristi myöhemmin sävyään ja kutsui Yhdysvaltojen väitteitä sananvapauden rajoittamisesta Euroopassa “provokaatioksi”. Hänen edeltäjänsä Josep Borrell meni pisimmälle ja kuvasi Yhdysvaltojen linjaa “poliittiseksi sodanjulistukseksi EU:ta vastaan”.
Yhteinen nimittäjä näissä reaktioissa on selvä: diagnoosi torjutaan, eikä sen sisältöön juuri vastata.
Miksi kritiikki koetaan hyökkäyksenä?
Ongelma ei ole pelkästään siinä, mitä Yhdysvaltojen strategiassa sanotaan, vaan siinä, miten EU on tottunut asemoimaan itsensä. Euroopan unionia on pitkään pidetty “normatiivisena suurvaltana” – mallina, joka määrittelee arvoja, sääntöjä ja oikeaa suuntaa muulle maailmalle.
Kun tällainen toimija joutuu ulkopuolisen arvioinnin kohteeksi, asetelma kääntyy nurin: arvioija ei ole enää Eurooppa, vaan Eurooppa itse on arvioitavana. Tämä näyttää olevan poliittisesti ja psykologisesti vaikea tilanne.
Lisäksi kritiikki ei tule perinteiseltä vastustajalta, vaan pitkäaikaiselta liittolaiselta. Tämä tekee siitä entistä vaikeammin sivuutettavaa – ja samalla entistä epämukavampaa.
Sisältö vai sävy?
Huomionarvoista on, että eurooppalaisessa keskustelussa huomio kiinnittyy usein kritiikin sävyyn, ei sen sisältöön. Puhutaan “sekaantumisesta”, “uhkailusta” ja “provokaatioista”, mutta harvemmin vastataan itse väitteisiin: taloudelliseen heikentymiseen, väestökehitykseen, turvallisuusvastuun ulkoistamiseen tai poliittisen yhtenäisyyden rapautumiseen.
Ulkopuolinen media on tässä mielessä armottomampi. Se ei kysele, onko diagnoosi kohtelias, vaan onko se uskottava.
Kun kritiikki nähdään vihamielisenä
Tämä asetelma johtaa paradoksiin. Mitä jyrkemmin EU torjuu ulkopuolisen kritiikin, sitä vahvemmin se vahvistaa käsitystä omasta sulkeutuneisuudestaan. Kun kaikki kriittinen palaute tulkitaan vihamieliseksi, mahdollisuus korjata suuntaa kapenee.
Yhdysvaltojen turvallisuusstrategia ei ole Euroopan tulevaisuutta koskeva tuomio, vaan eräänlainen ulkopuolinen tilannearvio. Sen paikkansapitävyydestä voi olla eri mieltä, mutta sen sivuuttaminen loukkauksena ei poista niitä ongelmia, joihin se viittaa.
Diagnoosi ei ole vielä kohtalo
Historiallisesti tarkasteltuna kriittinen diagnoosi on usein ollut edellytys muutokselle. Se, että arvio koetaan epämiellyttävänä, ei tee siitä automaattisesti väärää. Päinvastoin: mitä voimakkaampi torjuntareaktio, sitä todennäköisemmin osutaan arkaan kohtaan.
Euroopan unionin keskeinen haaste ei ehkä ole se, mitä muut sanovat siitä, vaan miten se suhtautuu siihen, ettei se enää yksin määrittele omaa kertomustaan.
Jos diagnoosi torjutaan siksi, että se loukkaa, hoito jää aloittamatta. Ja silloin ongelmat, joista ei haluta puhua, jatkavat kasaantumistaan – riippumatta siitä, kuka ne ensimmäisenä sanoo ääneen.