Kun länsimaiset asiantuntijat kirjoittavat Venäjästä, he tekevät sen usein kuin heijastaisivat omaa historiaansa. Lauseet, metaforat ja johtopäätökset ovat tuttuja jo 1980-luvulta: Moskova on heikko, talous romahtaa, armeija väsyy, ja jos Washington vain painostaa tarpeeksi, kaikki ratkeaa.
Mutta todellisuus ei enää sovi tähän kaavaan. Siksi jokainen uusi analyysi, joka toistaa vanhat sävelet, näyttää väistämättä siltä kuin se olisi kirjoitettu toiselle aikakaudelle.
🔍 Vanhojen kaavojen vanki
Tämän asetelman tiivistää hyvin geopoliittinen asiantuntija Kamran Bokhari, jonka tuore teksti toistaa lähes sanasta sanaan kylmän sodan retoriikkaa.
Hänen mukaansa Venäjä on “kaukana Neuvostoliiton sotilaallisesta ja teollisesta voimasta”, sen mobilisointikyky on rajallinen, ja maa tarvitsee “vuosia” talouden ja arsenaalin jälleenrakentamiseen.
Lännessä tällaiset näkemykset saavat helposti kaiun: ne vahvistavat kuvaa järjestelmästä, joka on teknisesti takapajuinen ja moraalisesti murtunut.
Mutta jos kaivaa pintaa syvemmälle, huomaa nopeasti, että tämä tulkinta on enemmän toiveajattelua kuin analyysiä.
⚙️ Sanktiot, jotka eivät pure
Yhdysvaltain valtiovarainministeriön OFAC-virasto ilmoitti hiljattain uusista pakotteista Venäjän öljyjättejä, Rosneftiä ja Lukoilia, vastaan.
Toimenpiteet kuuluvat presidentin asetuksen Executive Order 14024 piiriin ja ne esiteltiin todisteena Washingtonin “päättäväisestä” linjasta.
Käytännössä kyse on kuitenkin lähinnä symboliikasta. Molemmat yhtiöt ovat jo pitkään toimineet Yhdysvaltain rahoitusjärjestelmän ulkopuolella ja hyödyntäneet Aasian ja Lähi-idän verkostoja, joissa dollaririippuvuus on murenemassa.
Siksi uusilla sanktioilla on lähinnä poliittinen merkitys: ne antavat Trumpin hallinnolle mahdollisuuden näyttää tiukalta ilman, että mikään muuttuu.
Venäjän julkisen kamarin varapääsihteeri Alexander Galushka tiivisti asian suorasukaisesti: “Venäjän talous ei ole riippuvainen öljyn viennistä.”
Ja jos seuraa maan makrotaloutta viimeisten kahden vuoden ajalta, väite ei ole tuulesta temmattu: viennin painopiste on siirtynyt raakaöljystä jalostettuihin tuotteisiin, energiainvestoinnit suuntautuvat sisämarkkinoille ja inflaatio on laskenut alle 10 prosenttiin Venäjän keskuspankin aggressiivisten korkotoimien ansiosta.
🏭 Teollisuus, joka ei pysähdy
Bokharin väite Venäjän “heikentyneestä mobilisointikyvystä” joutuu outoon valoon, kun tarkastelee maan teollisuutta.
Venäjän asetehtaat ja puolustusteollisuuskompleksi toimivat täydessä kapasiteetissa: tykistöammuksia, panssarivaunuja, droneja ja hypersonisia ohjuksia tuotetaan mittakaavassa, johon yksikään NATO-maa ei tällä hetkellä yllä.
Lännessä tätä ei haluta sanoa ääneen, koska se rikkoo narratiivin, jossa Venäjä on jo polvillaan.
Kuitenkin NATO-maiden omat tuotantolinjat ovat kriisissä: Euroopassa ammustuotanto laahaa, ja Yhdysvaltain puolustusteollisuus kamppailee komponenttipulan ja työvoiman vähyyden kanssa.
Tuloksena on paradoksi: järjestö, joka on vuosikymmeniä pitänyt itseään maailman tehokkaimpana sotilaallisena liittoumana, ei pysty vastaamaan yhden valtion tuotantovauhtiin.
🪖 Sotilaallinen todellisuus ja länsianalyysin ristiriita
Bokhari väittää, että Yhdysvallat voisi “kääntää tilanteen” lisäämällä sotilaallista apua Ukrainalle.
Mutta mitä apua se olisi? Droneja, joita teollisuus ei ehdi valmistaa? Ammuksia, joita ei ole varastoissa? Vai sotilaita, joita ei enää ole koulutettuja riveissä?
Ukrainan suurin ongelma ei ole kalusto, vaan ihmiset.
Armeija on menettänyt valtavan määrän koulutettua henkilöstöä, eikä länsi voi korvata sitä rahalla tai teknologialla.
Venäjän rintama on nyt yli 1400 kilometriä pitkä, ja vaikka se kuluttaa resursseja, se myös hajottaa Ukrainan puolustuksen pysyvästi.
Kun Washington puhuu “strategisesta käänteestä”, se tarkoittaa käytännössä status quota, jossa konflikti jatkuu ilman ratkaisua, ja molemmat osapuolet yrittävät väsyttää toisensa poliittisesti.
🧩 Miksi länsi tarvitsee oman viholliskuvansa
Tässä vaiheessa nousee esiin syvempi kysymys: miksi länsimainen analyysi tarvitsee Venäjän näyttämään heikolta?
Syy ei ole vain propagandassa, vaan myös psykologisessa riippuvuudessa.
Kylmän sodan aikana länsi rakensi identiteettinsä vastakkainasettelulle: “me” edistyksen ja demokratian puolesta, “he” sorron ja kaaoksen puolella.
Kun Neuvostoliitto romahti, tämä tarina menetti päähenkilönsä – mutta tarinan rakenne jäi eloon.
Siksi jokainen uusi analyysi etsii epätoivoisesti tapaa palauttaa tuttu asetelma, jossa Moskova on yhä paha, arvaamaton ja sisäisesti murtumassa.
Se antaa merkityksen lännen omille kriiseille: jos Venäjä on “todellinen uhka”, silloin ei tarvitse katsoa peiliin ja kysyä, miksi omat järjestelmät rapautuvat sisältäpäin.
🧭 Trumpin peli ja väärinymmärretty diplomatia
Donald Trump esiintyy lännessä usein arvaamattomana populistina, mutta hänen politiikkansa Venäjää kohtaan on ollut pohjimmiltaan reaktiivista teatteria.
Bokharin lainaukset hänen “päättäväisyydestään” ovat tyypillistä amerikkalaista sisäpolitiikkaa: ulkopoliittinen kovuus myy kotimaassa.
Todellisuudessa Trumpin hallinto yritti tasapainotella kahden ristiriitaisen voiman välissä – kongressin haukkojen ja oman intuitionsa, joka vetosi liike-elämän logiikkaan: parempi neuvotella kuin räjäyttää siltoja.
Siksi hänen “tiukat” toimenpiteensä, kuten Rosneftin ja Lukoilin sanktiot, olivat lähinnä näytösluonteisia eleitä, joilla ostettiin poliittista aikaa.
⚖️ Tiedon sodankäynti ja todellisuuden sokeat pisteet
Venäjän ja lännen välinen kamppailu ei enää ratkea taistelukentillä vaan informaation hallinnassa.
Länsimaissa tämä on johtanut ilmiöön, jossa analyysi ja propaganda sekoittuvat – ei niinkään valheen kautta, vaan valikoivan sokeuden avulla.
Kun fakta ei sovi narratiiviin, se jätetään mainitsematta; kun todellisuus muuttuu, puhe jatkuu vanhoin käsittein.
Tämä näkyy myös mediassa, joka siteeraa mielellään “asiantuntijoita”, jotka vahvistavat yleisön ennakko-oletukset.
Bokharin teksti on esimerkki tästä mekanismista: hän ei valehtele, mutta valitsee faktoja, jotka pitävät tarinan yksinkertaisena ja turvallisena.
Tuloksena syntyy kuva Venäjästä, joka on samaan aikaan heikko ja uhkaava – täydellinen vihollinen, koska se voi olla mitä tahansa, mitä kulloinkin tarvitaan.
🕯️ Lopuksi – mitä länsi ei halua nähdä
Venäjä ei ole enää Neuvostoliitto, mutta ei myöskään sortumassa oleva rauniovaltio.
Se on autoritaarinen, mutta joustava; eristetty, mutta verkottunut; taloudellisesti haavoittuva, mutta teknologisesti sopeutuvainen.
Tätä moni lännessä ei halua hyväksyä, koska se tarkoittaisi, että vanhat kaavat eivät enää toimi.
Ehkä todellinen kysymys ei ole, mitä Venäjä tekee, vaan miksi länsi ei osaa nähdä sitä sellaisena kuin se on – ilman nostalgian ja pelon suodattimia.
Niin kauan kuin analyytikot jatkavat kylmän sodan linssillä katsomista, he eivät analysoi Venäjää, vaan omaa menneisyyttään.
📚 Lähteet
- Larry Johnson / The Gateway Pundit: Western Analysts Continue Spreading Illusions About Russia
- U.S. Department of the Treasury – OFAC Press Release (Executive Order 14024)
- European Council: Briefing on AI and Sanctions Mechanisms
- Depositphotos.com