Luen parhaillaan Andrew Doylen uusinta kirjaa Woken loppu. En ole vielä keksinyt, miten sisältö on yhteneväinen otsikon kanssa, mutta jos joku, Andrew Doyle mukaan lukien, luulee, että woke on loppunut, hän ei ole käynyt Manchesterin taidegalleriassa.
Haettuani ties kuinka monta kertaa viisumini Kiinaan Kiinan viisumikeskuksesta ja koska minulla oli aikaa tapettavana, menin naapuriin galleriaan, jossa olen käynyt monta kertaa. Suuntasin suoraan 1700-luvun kokoelmaan, sillä klassisten kohtausten kuvaukset ovat mielestäni kiehtovia. Aina on jotain uutta nähtävää.
Pääsaliin astuessani törmäsin räikeän keltaiseksi maalattuun seinään, jossa oli muutamia julisteita ja maalauksia, ja ihmettelin, olinko tullut oikeaan paikkaan. Käännyin katsomaan ensimmäistä tavallista kokoelmaa ja päätin tutustua keltaiseen seinään myöhemmin, ja kaikki paljastui.
Kyseessä ei ollut enää vain 1700-luvun taidenäyttely, josta suuri osa oli saanut inspiraationsa Grand Tourista (ajatelkaa Percy Bysshe Shelleyä eikä Jeremy Clarksonia) – nyt kyseessä oli näyttely, joka oli omistettu “Rethinking the Grand Tourille”. En voi muuta kuin lainata informaatiotaulun sanoja: “Grand Tourin hienostuneisuuden alla on tarina imperiumista ja kulttuurin omimisesta.” Ja minä kun luulin, että se oli vain välivuosi, jonka aikana 1700-luvun seksuaalisesti alistetut taiteilijaluokan ylemmän luokan miehet pääsivät maistelemaan lihan nautintoja – usein toistensa kanssa – eri puolilla Kreikkaa ja Italiaa.
Laatta jatkuu:
Kun eurooppalainen matkailu laajeni Lähi-itään ja Aasiaan, kolonialistinen näkökulma vallitsi. Esineitä vietiin kotiin yksityiskokoelmiin ja myöhemmin museoihin. Manchesterin taidegalleria piti yllä tätä klassista fantasiaa ostamalla Grand Tour -taideteoksia 1900-luvun puolivälissä.
Viitaten vastapäätä olevaan keltaiseen seinään, se oli omistettu “siirtolaisuuden teemalle, jossa keskityttiin imperiumiin ja kolonisaatioon, kauppaan, sukupuolittuneisiin kokemuksiin ja kodin mukavuuden herättämiin tunteisiin”.
Keltaisen seinän julisteet kuvasivat Nigeriaa, joka, korjatkaa, jos olen väärässä, ei ollut osa Grand Touria. Julisteet “luotiin Britannian hallituksen raa’an Nigeriassa harjoittaman hallinnon aikana – kuvaamalla maata Grand Tourin kolonialistiselle näkökulmalle tyypillisellä, liian yksinkertaistetulla tavalla”. Jätän asiantuntijoiden ratkaistavaksi sen, oliko Britannia raakalaismainen vai ei, mutta tunsin entisen nigerialaisen piirikuntaupseerin, josta tuli Nigerian ensimmäisen presidentin, Nnamdi Azikiwen, yksityissihteeri. Heillä oli pitkät ja lämpimät suhteet monien vuosien ajan.
Vaikka britit olivatkin “julmia”, kuvittelen, että se kalpeni mitättömäksi verrattuna siihen julmuuteen, johon Nigeria vajosi vuonna 1967 sisällissodan aikana, jota BBC kuvailee aina Biafran sodaksi. Sota johti ensimmäiseen televisioituun nälänhätään. Muistan lapsena yölliset kuvaukset nälkää näkevistä biafranilaislapsista, joilla oli luurankomaiset jalat, räikeästi paisuneet vatsalihakset ja pullistuneet, kärpästen saastuttamat silmät. Yksi ranskanopettajistani oli biafranilainen lähetyssaarnaaja, joka joutui pakenemaan maasta. Kolonialismin moraalista huolimatta en voi olla ajattelematta, että asiat olivat hieman paremmin, kun britit olivat vallassa.
Keltaisen seinän näyttely päättyi toteamukseen: “Jos Afrikassa olisi kasvumahdollisuuksia, ihmisillä ei olisi mitään syytä siirtolaisuuteen.” Britannia antaa Nigerialle 38 miljoonaa puntaa apua vuosittain, mutta mahdollisuuksien puute näyttää silti olevan meidän vikamme. Jätimme jälkeemme koulutusjärjestelmän, infrastruktuurin ja hallintojärjestelmän. Ehkä on aika, että nigerialaiset hoitavat asiat itse ja lakkaavat olemasta riippuvaisia “siirtomaiden” rahoista.
Kunpa se vain pysähtyisi siihen. Kun siirryin toiseen huoneeseen, törmäsin Turnerin Thomsonin Aeolian Harp -teokseen. Sitä kuvaillaan Manchesterin taidegallerian verkkosivulla “radikaaliksi käsittelyksi vakiintuneesta ja suositusta aiheesta: Thames-joesta Richmond Hilliltä katsottuna”, ja vuonna 2022 siihen hyökkäsivät Just Stop Oil -mielenosoittajat, jotka “liimasivat kätensä tämän maalauksen kehykseen protestoidakseen fossiilisten polttoaineiden polttamista vastaan”.
Tämä tieto on hyödyllisesti lisätty maalausta koskevaan tauluun. Jotta mielenvikaiset eivät taas tekisi jotain vielä pahempaa, galleria on selvästi joutunut nöyrtymään heidän mielettömyytensä edessä lisäämällä: “Ilmastonmuutoksen ennustetaan olevan lähitulevaisuuden merkittävin väestön siirtymisen aiheuttaja.” Oletettavasti tämä selittää ne tuhannet lähinnä nuoret miehet, jotka ilmestyvät päivittäin Englannin kaakkoisrannikolle.
Sitten Hodgesin näkemystä Kalkutasta (Kolkata!) käytetään selittämään kaikille, joilla on vielä tahtoa lukea sitä, että “taide toimi 1700-luvulla keisarillisen vallan ja taloudellisen valloituksen välineenä. Siirtomaavaellusta, joka riisti paikallisilta ihmisiltä heidän maansa, resurssinsa ja kulttuurinsa, juhlitaan hiljaa tällaisissa maalauksissa.” Kiitos, herra Killjoy.
Kaiken tämän kietoutuneen intersektionaalisuuden keskellä tunsin itseni etuoikeutetuksi nähdessäni hyvin harvinaisen esineen. Erääseen seinään oli kiinnitetty penkki, jonka eteen oli asetettu penkki, jotta ihmiset voisivat levätä ja katsella tätä epätavallista esinettä, ja siinä oli Vierailuviisumin epäämistä koskeva asiakirja. Joku oli yrittänyt tulla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan, ja hänen tarkoituksenaan oli “vierailla Manchesterin taidegalleriassa”, mutta maahanmuuttovirkailija oli evännyt häneltä viisumin. Syynä oli se, että hakijan ilmoittama pankkisaldo ei vastannut hänen todellisella pankkitilillään olevaa summaa. Pankkitilillä oli myös todisteita eräistä huomattavista maksuista, jotka ylittivät hakijan ilmoittamat tulot, mikä herätti maahanmuuttoviranomaisen epäilykset. Haluaisin ajatella, että Manchesterin taidegalleria juhlii rajavartiolaitoksemme kovaa työtä ja omistautumista. Mutta epäilen sitä.
Seuraavaksi tällä synkällä kierroksella näin kaukaa valtavan Unionin lipun ja arvelin, että sitä ei esitettäisi myönteisessä valossa. Eikä niin käynytkään. Julisteen nimi oli Empire Marketing, ja siinä luki: “Vuonna 1930 Britannia hallitsi laajoja alueita maapallolla: noin 70 maata oli aggressiivisesti hallinnassaan maihinnousujen ja siirtomaiden avulla. Kokonaisia talouksia ja niiden resursseja pakotettiin palvelemaan Yhdistyneen kuningaskunnan saastuttavaa teollisuutta. Kestävät järjestelmät tuhoutuivat, kymmeniä miljoonia ihmisiä kuoli ja toimeentulosta tuli epävarmaa. Kaikkea tätä perusteltiin brittiläisellä rodullisella ylivertaisuudentunteella.” Näyttää siltä, että henkilökunta järjesti kilpailun, jossa piti kirjoittaa kappale, jossa oli mahdollisimman monta woke-termiä. Laatan mukaan juliste esitti “raa’asti kolonisoituja maantieteellisiä alueita” ja “kuvaa tämän päivän ilmastokriisin perustavia syitä ja taloudellisia suhteita”.
Waterhousen Hylas and the Nymphs -teosta, joka poistettiin väliaikaisesti, ei saa katsoa lukematta, että tämä tehtiin “sukupuolen, luokan, rodun ja seksuaalisuuden esittämistä koskevan keskustelun edistämiseksi”. Samassa galleriassa muistutetaan myös siitä, että monet osaston maalauksista “käyttävät klassista myyttiä säilyttääkseen viktoriaanisia myyttejä sukupuolesta ja vallasta”.
Edes kaksi kuuluisaa mancunialaista poikaa, Lowry ja Valette, eivät välttyneet. Heidän töistään ei sanota mitään erityistä, mutta heidän galleriansa kummallakin puolella oli puolivälissä julisteet, joista toisen otsikkona oli No War but Class War ja toisen Jive Azz Jim Crow Gotta Go. Siinä vaiheessa päätin, että minunkin on mentävä, ja poistuin kulttuurisen katumukseni lahjatavarakaupan kautta.