Disney+:n uusin Marvel Cinematic Universe (MCU) -tuotos, kuusiosainen minisarja Ironheart, on karmea pettymys, joka ei ainoastaan petä odotuksia, vaan suorastaan loukkaa katsojiaan räikeällä ideologisella agendallaan ja surkealla toteutuksellaan. Sarja, joka keskittyy Riri Williamsin (Dominique Thorne) tarinaan, yrittää epätoivoisesti täyttää Tony Starkin saappaita, mutta kaatuu omaan ylimielisyyteensä, huonoon kirjoitukseen ja kyseenalaiseen moraaliin. Ironheart ei ole sankaritarina, vaan se esittelee päähenkilönsä pikemminkin itsekkäänä, moraalittomana antisankarina – tai suorastaan konnamaisena hahmona, joka ei ansaitse katsojan sympatiaa. Tässä arvostelussa revin sarjan kappaleiksi ja osoitan, miksi se on yksi MCU:n pohjanoteerauksista.
1. Riri Williams: Konnamainen päähenkilö ilman sankaruuden kipinää Riri Williams, joka esiteltiin ensimmäisen kerran elokuvassa Black Panther: Wakanda Forever (2022), on Ironheart-sarjan keskiössä. Sarja yrittää tehdä hänestä seuraavan Iron Manin, mutta sen sijaan se luo hahmon, joka on kaikkea muuta kuin inspiroiva. Riri on ylimielinen, itsekeskeinen ja moraalisesti kyseenalainen hahmo, joka ei osoita pienintäkään halua kasvaa sankariksi. Hänen toimintansa – kuten muiden opiskelijoiden tehtävien myyminen rahasta MIT:ssä, laittomiin rikoksiin osallistuminen ja jatkuva oman edun tavoittelu – muistuttavat enemmän konnan kuin sankarin piirteitä. Esimerkiksi sarjan alussa Riri jää kiinni akateemisesta vilpistä ja hänet erotetaan MIT:stä, mutta sen sijaan, että hän ottaisi vastuun teoistaan, hän syyttää järjestelmää ja pitää itseään uhrina. Tämä asenne jatkuu läpi sarjan, kun hän liittyy Parker Robbinsin, alias The Hoodin (Anthony Ramos), johtamaan rikollisjengiin rahoittaakseen panssaripukunsa kehitystä. Riri rationalisoi osallistumisensa rikoksiin toteamalla, että hän “vain tekee mitä hänen on tehtävä”, mutta tämä ei tee hänestä sankaria, vaan opportunistin, joka asettaa omat ambitiot muiden hyvinvoinnin edelle. Hänen päätöksensä sarjan lopussa tehdä sopimus “toisen maagisen pahiksen” kanssa on erityisen raivostuttava, sillä se kumoaa kaiken mahdollisen hahmonkehityksen ja vahvistaa, että Riri on valmis myymään sielunsa omien päämääriensä vuoksi.
Ririä yritetään markkinoida nerona, mutta hänen neroutensa jää pelkäksi puheeksi. Sarja ei koskaan näytä konkreettisesti, miksi hän olisi Tony Starkin veroinen keksijä. Hänen panssaripukunsa kehitys tuntuu pikemminkin käsikirjoittajien sanomalta (“hän on nero, koska me sanomme niin”) kuin aidolta osoitukselta taidoista. Lisäksi hänen asenteensa – halveksunta Tony Starkia kohtaan, jota hän pitää pelkkänä “rikkaana kaverina” – on loukkaus MCU:n perustajahahmon perintöä kohtaan. Riri ei kunnioita Starkin uhrauksia, vaan näkee hänen teknologiansa välineenä omien päämääriensä saavuttamiseen, mikä tekee hänestä entistä epämiellyttävämmän hahmon.
2. The Hood ja rikollisjengi: Kliseisiä ja unohdettavia pahiksia Sarjan pääantagonisti, Parker Robbins alias The Hood, on yksi MCU:n mitäänsanomattomimmista roistoista. Anthony Ramosin esittämä hahmo on paperilla kiinnostava – köyhästä taustasta ponnistava rikollispomo, joka käyttää maagista viittaa ja johtaa Robin Hood -henkistä rikollisjengiä. Käytännössä hän jää kuitenkin latteaksi ja yksioikoiseksi. Hänen motivaationsa rajoittuvat rahan tavoitteluun, eikä sarja onnistu syventämään hänen hahmoaan tai antamaan hänen “demoniselle korruptiolleen” todellisia panoksia. Ramosin esitys on vaisu, ja häneltä puuttuu se karisma, jota tällainen rooli vaatisi.
The Hoodin rikollisjengi, “Young Lords”, on yhtä lailla epäonnistunut. Hahmot, kuten pyromaniaspesialisti Clown (Sonia Denis), hakkeri Slug (Shea Couleé) ja Blood Brothers (Shakira Barrera ja Zoe Terakes), ovat stereotyyppisiä ja täysin unohtumattomia. Heidän taustatarinansa jäävät ohuiksi, ja heidän toimintansa tuntuu pelkältä juonen edistämiseltä. Sarja yrittää tehdä heistä sympaattisia, mutta heidän rikoksensa – kuten väkivaltaiset ryöstöt ja laittomat hakkeroinnit – tekevät tästä yrityksestä naurettavan. Lisäksi jengin jäsenten esittely tuntuu siltä kuin käsikirjoittajat olisivat heittäneet mukaan kaikki mahdolliset “trendikkäät” hahmotyypit vain täyttääkseen diversiteettikiintiöitä, ilman että heillä olisi mitään aitoa roolia tarinassa.
3. Woke-agenda ja identiteettipolitiikka: Tarinankerronnan kustannuksella Ironheart on räikeä esimerkki siitä, miten ideologinen agenda voi pilata tarinankerronnan. Sarja on täynnä alleviivaavaa saarnaamista, joka keskittyy identiteettipolitiikkaan ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin ilman hienovaraisuutta tai syvyyttä. Ririn tausta mustana naisena Chicagon South Sidelta on keskeinen osa hänen hahmoaan, mutta sen käsittely on kliseistä ja yksipuolista. Esimerkiksi hänen kokemansa “järjestelmällinen syrjintä” MIT:ssä esitetään karikatyyrimäisesti, ja hänen reaktionsa siihen – rikollisuuteen ajautuminen – tuntuu pikemminkin loukkaavalta stereotypialta kuin voimaannuttavalta tarinalta.
Sarja tuntuu myös pakkomielteiseltä Tony Starkin perinnön mustamaalaamisessa. Stark esitetään pelkkänä etuoikeutettuna miljonäärinä, jonka saavutukset eivät muka merkitse mitään, koska hänellä oli rahaa. Tämä on paitsi epäreilua, myös täysin ristiriidassa MCU:n aiemman narratiivin kanssa, jossa Starkin nerous ja uhrautuvuus olivat keskeisiä teemoja. Tällainen revisionismi tuntuu yritykseltä nostaa Riri jalustalle väkisin, mutta se vain korostaa hänen hahmonsa heikkouksia.
Lisäksi sarjan dialogi on täynnä kankeita, agendavetoisia repliikkejä, jotka kuulostavat siltä kuin ne olisi kirjoitettu Twitteriä silmällä pitäen. Esimerkiksi Ririn toistuvat kommentit siitä, miten hän on “suurin keksijä sukupolvessaan”, tuntuvat tyhjiltä, koska sarja ei koskaan anna hänen osoittaa tätä väitettä todeksi. Tämäntyyppinen kirjoitus ei ainoastaan ärsytä, vaan se vieraannuttaa katsojat, jotka odottivat aitoa supersankaritarinaa.
4. Heikko käsikirjoitus ja epätasainen rytmitys: Ironheart kärsii surkeasta käsikirjoituksesta, joka ei tiedä, mihin suuntaan se haluaa mennä. Sarja yrittää olla yhtä aikaa katutason rikosdraama, teknologiatrilleri, maaginen seikkailu ja coming-of-age-tarina, mutta mikään näistä elementeistä ei toimi. Kuuden jakson formaatti on liian lyhyt näin monen teeman käsittelyyn, ja lopputulos on sekava sotku, jossa mikään ei saa tarpeeksi tilaa kehittyäkseen.
Esimerkiksi teknologian ja magian välinen konflikti, joka on sarjan keskeinen teema, jää pintapuoliseksi. The Hoodin maaginen viitta ja sen yhteys Dormammuun ja Dark Dimensioniin ovat kiehtovia ideoita, mutta niiden käsittely on hätäistä ja epäselvää. Samoin Ririn suhde hänen luomaansa tekoälyyn, N.A.T.A.L.I.E.:en, joka perustuu hänen kuolleeseen ystäväänsä, olisi voinut olla emotionaalisesti voimakas juonikuvio, mutta se hukkuu sarjan yleiseen kaaokseen.
Rytmitys on yhtä lailla ongelmallinen. Ensimmäiset kolme jaksoa ovat hitaita ja täynnä tarpeetonta täytettä, kun taas viimeiset kolme jaksoa yrittävät kiirehtiä kohti finaalia, joka tuntuu täysin irralliselta muusta tarinasta. Finaalin “shokeeraava” cliffhanger, jossa Riri tekee jälleen moraalittoman päätöksen, ei tunnu ansaitulta, vaan pikemminkin käsikirjoittajien epätoivoiselta yritykseltä pitää katsojat kiinnostuneina mahdollisesta jatkokaudesta.
5. Visuaalinen laiskuus ja toimintakohtausten puute: MCU-sarjojen odotetaan tarjoavan näyttäviä toimintakohtauksia ja korkealaatuisia visuaaleja, mutta Ironheart epäonnistuu tässäkin. Sarjan toimintakohtaukset ovat harvassa, ja ne jotka on mukana, ovat vaisuja ja mielikuvituksettomia. Ririn panssaripuku näyttää halvalta kopiolta Iron Manin puvusta, ja sen käyttö taisteluissa on kömpelöä. Esimerkiksi hänen lentokohtauksensa Chicagon yllä ovat visuaalisesti latteita, ja hänen pukunsa kaatuu jo ennen kuin hän pääsee perille – mikä symboloi osuvasti koko sarjan kompurointia.
Sarjan yleinen visuaalinen ilme on yhtä lailla pettymys. Chicago esitetään kliseisenä “rikospesäkkeenä”, ja sen kuvaus tuntuu enemmän stereotyyppiseltä Hollywood-kuvalta kuin aidolta rakkauskirjeeltä kaupungille. Sisäkuvat, erityisesti Ririn työpaja, näyttävät halvoilta lavasteilta, ja erikoistehosteet, kuten The Hoodin maaginen viitta, ovat kömpelöitä ja vanhanaikaisia. Kun vertaa tätä esimerkiksi Daredevil: Born Again -sarjan intensiivisiin toimintajaksoihin, Ironheart tuntuu amatöörimäiseltä.
6. Epäonnistunut näyttelijätyö ja hahmodynamiikka: Vaikka Dominique Thorne yrittää parhaansa Ririn roolissa, hänen suorituksensa ei riitä pelastamaan hahmon luontaista epämiellyttävyyttä. Thorne tuo rooliin jonkin verran karismaa, mutta hänen on mahdotonta tehdä Riristä sympaattinen, kun käsikirjoitus tekee hahmosta jatkuvasti itsekkään ja ärsyttävän. Anthony Ramosin vaisu suoritus The Hoodina on jo mainittu, mutta myös muu ensemble jää vaisuksi. Lyric Rossin esittämä N.A.T.A.L.I.E. on potentiaalisesti kiinnostava hahmo, mutta hänen roolinsa jää alikäytetyksi. Alden Ehrenreichin Joe McGillicuddy on ainoa valopilkku, mutta hänenkin hahmonsa hukkuu sarjan yleiseen sekasotkuun.
Hahmojen väliset dynamiikat ovat yhtä lailla heikkoja. Ririn ja The Hoodin “ystävistä vihollisiksi” -kaari ei toimi, koska heidän suhteensa ei ehdi kehittyä uskottavaksi. Samoin Ririn suhde äitiinsä Ronnieen (Anji White) jää pintapuoliseksi, eikä sarja hyödynnä heidän välistä draamaa. Kaiken kaikkiaan hahmot tuntuvat irrallisilta, ja heidän väliset konfliktinsa eivät herätä katsojassa minkäänlaista emotionaalista reaktiota.
7. Viesti nuorille katsojille: Rikollisuus on ok? Yksi Ironheart-sarjan hälyttävimmistä puolista on sen viesti, erityisesti nuoremmille katsojille. Sarja tuntuu glorifioivan Ririn moraalittomia valintoja, kuten rikoksiin osallistumista ja akateemista vilppiä, esittämällä ne välttämättöminä askelina hänen “suuruuteensa”. Tämä on erityisen ongelmallista, kun otetaan huomioon, että sarja on suunnattu osittain nuorelle yleisölle. Ririn päätös liittyä rikollisjengiin ja hänen jatkuva rationalisointinsa (“teen tämän vain koska minun on pakko”) lähettävät vaarallisen viestin siitä, että päämäärä oikeuttaa keinot.
Lisäksi sarjan tapa käsitellä Ririn taustaa mustana naisena tuntuu vastuunpakoilulta. Sen sijaan, että Riri kohtaisi haasteensa ja kasvaisi niiden kautta, hän käyttää taustaansa tekosyynä huonoille päätöksilleen. Tämä ei ole voimaannuttavaa, vaan pikemminkin alentavaa, sillä se vihjaa, että Ririn ainoa tapa menestyä on rikkoa sääntöjä ja toimia moraalittomasti. Tällainen narratiivi on haitallinen ja täysin vastoin perinteistä supersankaritarinaa, jossa sankarit nousevat haasteiden yläpuolelle rehellisyydellään ja rohkeudellaan.
8. Yhteenveto: Täydellinen katastrofi: Ironheart on täydellinen esimerkki siitä, miten huono käsikirjoitus, ideologinen agenda ja välinpitämätön toteutus voivat tuhota lupaavan konseptin. Sarja ei ainoastaan epäonnistu luomaan Riri Williamsista sankaria, vaan se tekee hänestä konnamaisen hahmon, joka ei ansaitse katsojan tukea. Ririn itsekeskeisyys, moraalittomat valinnat ja halveksunta Tony Starkin perintöä kohtaan tekevät hänestä epämiellyttävän päähenkilön, jota on vaikea kannustaa. The Hood ja hänen rikollisjenginsä ovat unohdettavia, toimintakohtaukset ovat vaisuja, ja sarjan visuaalinen ilme on halpa. Kaiken kruunaa alleviivaava woke-propaganda, joka tungetaan katsojan kurkusta alas ilman pienintäkään hienovaraisuutta. Sarjan ainoa “saavutus” on osoittaa, miten kauas MCU on vajonnut Avengers: Endgamen (2019) huippukaudestaan. Ironheart ei ole vain huono sarja – se on loukkaus MCU:n faneille, jotka odottivat jotain muuta kuin saarnaavaa, sekavaa ja moraalisesti kyseenalaista roskaa. Jos Marvel haluaa pelastaa brändinsä, sen on syytä haudata Ironheart ja unohtaa, että se koskaan tehtiin. Tätä sarjaa ei pelasta mikään – ei edes Ririn paljon kehuttu panssaripuku, joka on yhtä tyhjä ja sieluton kuin sarja itse.
Arvosana: 1/10 – Täysi fiasko, joka ei ansaitse sekuntiakaan katsojan aikaa.