Me elämme kulttuurissa, jossa tuottavuus on lähes moraalinen mittari. Ihmisen arvoa mitataan sen perusteella, kuinka paljon hän ehtii tehdä, saavuttaa ja kuluttaa itseään yhden päivän aikana. Tässä viitekehyksessä ajatus tauosta, hengähdyksestä tai tietoisesta pysähtymisestä tuntuu helposti epäilyttävältä – jopa itsekkäältä. Silti väitän, että juuri nyt lähes jokainen ihminen tarvitsisi enemmän kuin koskaan mahdollisuuden irrottautua hetkeksi jauhamisesta.
En tarkoita pelkästään unta tai viikonloppuja, vaikka nekin ovat tärkeitä ja usein aliarvostettuja. Tarkoitan jotain syvempää: mahdollisuutta valita hetken aikaa itse, mitä tekee ja miksi. Mahdollisuutta olla aktiivinen toimija eikä pelkästään reaktiivinen suorittaja. Tämä saattaa kuulostaa itsestään selvältä tai jopa triviaalilta, mutta omien havaintojeni mukaan todellinen itseohjautuvuus on nykymaailmassa harvinainen luksus.
Valtaosa ihmisistä työskentelee perinteisessä työssä tai opiskelee järjestelmässä, jossa tehtävät annetaan ylhäältä käsin. Niihin odotetaan suoritusta – mieluiten virheettömästi – ja epäonnistumisesta seuraa rangaistus, avoin tai piilotettu. Tämä asettaa ihmiset jatkuvaan reaktiiviseen tilaan. Päivät täyttyvät velvoitteista, joihin vastataan, ei valinnoista, joita tehdään. Ja tästä avautuisi kokonainen kaninkolo keskustelulle siitä, miten vaurauteen perustuvassa yhteiskunnassa vapaus on ostettava, ja miten jopa pienimmät arkiset valinnat – kuten se, mitä syödään – ovat hintalapun takana. Mutta se ei ole tämän tekstin varsinainen ydin. Ainakaan vielä.
Siirrytään fiktion puolelle, paikkaan jossa tämä teema tulee usein näkyvämmäksi ja helpommin käsiteltäväksi. Fiktiossa hahmojen vapaus on huolellisesti rakennettu illuusio, jonka ainoa tarkoitus on palvella yleisön kokemusta. Fiktiiviset hahmot eivät oikeasti tarvitse unta, ruokaa tai lomaa – mutta tarinan voima perustuu usein siihen, että katsoja tai lukija unohtaa tämän.
Tässä harhan ja savuverhojen tilassa kohtaamme käsitteen nimeltä downtime. Alun perin tekninen termi tietotekniikasta: aika, jolloin järjestelmä ei ole toiminnassa huollon, vian tai käyttämättömyyden vuoksi. Ihmisiin sovellettuna se tarkoittaa aikaa, jolloin ei täytetä velvollisuuksia. Ilkeämmin sanottuna: aikaa, jolloin ollaan ”epätuottavia”. Lempeämmin: aikaa, jolloin tehdään jotain muuta kuin sitä, mitä on pakko tehdä.
Fiktiossa hahmojen suurin velvollisuus on tietenkin juoni. Downtime tarkoittaa hetkiä, jolloin hahmot eivät aktiivisesti edistä tai reagoi juoneen. He saattavat harrastaa, matkustaa, sotkeutua täytejaksojen kepeään sähläykseen, leipoa, käydä rannalla tai vain olla ja vibata. Nämä hetket voivat silti sisältää juonellista tietoa tai hahmokehitystä, ja ne voivat päättyä äkilliseen väkivaltaiseen käänteeseen – mutta perusajatus on sama: hetken ajan hahmot laskevat juonen käsistään ja tekevät jotain, mitä haluavat.
Miksi näin tehdään? Eikö se ole ajanhukkaa, kun voisi selittää lisää maailmaa tai näyttää vielä yhden näyttävän toimintakohtauksen?
Juuri siksi. Downtime ylläpitää inhimillisyyden ja vapaan tahdon illuusiota. Fiktiiviset hahmot ovat välineitä, eivät ihmisiä, mutta tarinat toimivat paremmin, kun yleisö unohtaa tämän. Kun hahmot näyttävät väsyneiltä, nälkäisiltä tai henkisesti uupuneilta – vaikka emme ole koskaan nähneet heidän nukkuvan tai syövän – he tuntuvat todellisilta. Kun he näyttävät tekevän valintoja, vaikka kaikki on kirjoittajan päättämää, he tuntuvat eläviltä.
Downtime ei ole vain lepoa. Se on ikkuna siihen, keitä hahmot ovat silloin, kun mikään ei pakota heitä toimimaan. Reaktiivinen hahmo paljastaa itsestään vain sen, minkä tilanne vaatii. Downtime paljastaa sen, mitä hahmo valitsee.
Tarinan rakenne ei ole tehty vastaamaan kysymykseen: mitä hahmot tekisivät, jos juoni lakkaisi olemasta? Mutta downtime vastaa siihen epäsuorasti. Se kertoo, millainen onnellinen loppu voisi olla. Millaisen elämän hahmot ehkä eläisivät, jos kamera sammuisi mutta he jatkaisivat olemassaoloaan.
Tämä on tärkeää myös siksi, että menetys sattuu vain, jos tiedämme mitä menetetään. Downtime luo emotionaalisen pääoman, jota tarina voi myöhemmin käyttää – joskus armollisesti, joskus armottomasti. Kun hahmo puhuu eläkkeestä, perheestä tai rauhallisesta tulevaisuudesta, katsoja tietää vaistomaisesti mitä seuraa. Kun nuo mahdollisuudet riistetään, isku tuntuu vain, koska ne ensin tehtiin todellisiksi.
Downtime auttaa myös rytmittämään tarinaa. Jatkuva toiminta puuduttaa. Kontrasti tekee voimakkaasta voimakkaampaa. Hiljaiset hetket antavat merkityksen koville.
Tolkien ymmärsi tämän syvästi. Hobitit viipyilevät, lepäävät, elävät. Uhkakuvat lähestyvät hitaasti, väistämättä. Juuri siksi uhka tuntuu todelliselta. Turvallisuus ei katoa siksi, että sankarit toimivat liian hitaasti – vaan siksi, että pahaa ei voi paeta pysähtymällä.
Mutta downtime ei aina ole lepoa. Joskus hahmo ei osaa pysähtyä. Joskus vapaa hetki paljastaa tyhjyyden. Tai velvollisuuden, joka ei koskaan pääty. Tai järjestelmän, jossa tauko ei ole vaihtoehto.
Tästä päästään takaisin todellisuuteen.
Kaikilla ei ole varaa irrottautua. Downtime on luksus. Squid Game näyttää tämän armottomasti. Hahmot saavat mahdollisuuden lähteä – ja huomaavat, että heidän elämänsä juonen ulkopuolella on vielä pahempaa. He palaavat, koska vaihtoehtoa ei ole. Downtime ei ole pelastus vaan toinen vankila.
Ja juuri siksi downtime on niin paljastava käsite. Se näyttää, kuka ihminen on, kun mikään ei pakota – ja yhtä lailla, mitä tapahtuu, kun mikään ei salli pysähtymistä.
Juoni näyttää, kuka hahmo on paineen alla. Downtime näyttää, kuka hän on kokonaisena.
Ja joskus kaikkein synkin totuus on tämä: joillekin ihmisille ei ole olemassa elämää juonen ulkopuolella.