Jokainen sivilisaatio rakentuu myytin varaan. Se ei ole fiktio, vaan kehys – pyhä kertomus, joka määrittelee hyvän ja pahan rajat, kartoittaa maailman rakennetta ja kaivertaa merkityksen ajan kaaokseen. Nykyaikaiselle lännelle tuo myytti on toinen maailmansota.
Me emme pelkästään tutki tuota sotaa, me palvomme sitä. Se on nykyisen järjestyksen pyhä teksti, viimeinen moraalinen varmuus muuten relativistisella aikakaudella. Maailma, jossa elämme, on syntynyt sen tuhkasta, ja sekä ylikansalliset että kansalliset toimielimemme ovat saaneet oikeutuksensa sen tuloksesta. Moraaliset refleksimme, poliittiset tabumme ja kulttuurinen minäkuvamme juontuvat kaikki tuon konfliktin jälkimainingeista. Se on se tarina, jonka jokainen koululainen osaa ulkoa, se on se tapahtuma, jossa historiaa opetetaan aina niin, että tuomio on jo annettu, ja jossa objektiivisuudesta ei vain lannisteta vaan siitä rangaistaan aktiivisesti. Ennen kaikkea se on moraalinen taru: kertomus siitä, kuinka hyvä voittaa pahan, kuinka valo voittaa pimeyden, kuinka universaali veljeys voittaa veren ja maaperän heimovaistot.
Mutta se ei ole historiaa; se on myytti sanan tuhoisimmassa merkityksessä, ei jalo fiktio, joka kohottaa kansaa, vaan pyhä vääristymä, joka vangitsee sen. Siitä on tullut itse asiassa uusi uskonto. Ja kuten kaikki oikeat uskonnot, se ohjaa uskomusten lisäksi moraalia, identiteettiä ja kohtaloa.
Nietzsche kirjoitti, että Jumala on kuollut, ei provokaationa vaan diagnoosina. Hän ei tarkoittanut, että jumalallinen olisi kadonnut, vaan että länsimaista elämää aikoinaan kannattanut metafyysinen arkkitehtuuri, jaettu merkityshorisontti ja pyhä arvojärjestys, oli romahtanut. Seurauksena ei ollut vapaus vaan tyhjyys. Toinen maailmansota ei kumonnut tätä taantumaa, vaan lujitti sitä. Sen jälkimainingeissa moderni länsimainen ihminen, joka oli irrottautunut perinteistä ja kieltänyt transsendenssin, tuli alttiiksi uusille epäjumalille. Kuten Heidegger varoitti, Olemassaolon menetys ajaisi ihmisen kohti tekniikkaa, abstraktiota ja kollektiivisia illuusioita ja synnyttäisi aikakauden, jossa totuuden syrjäyttäisi kertomus ja kohtalo pelkistyisi hallinnaksi.
Tässä tyhjiössä syntyi myytti hyvästä sodasta, ei pelkästään historiallisena tulkintana vaan korvikkeellisena transsendenssinä. Se alkoi myytiksi mutta ei jäänyt myytiksi. Siitä tuli kristinuskon jälkeisen lännen pyhä tapahtuma, maallisen uskon kertomus. Synti määriteltiin uudelleen esi-isien ylpeydeksi, pelastus alistumiseksi, ja korkeimmaksi moraaliseksi ihanteeksi tuli eron poistaminen, sillä ero on identiteetin perusta ja identiteetti erilaisuuden tunnustaminen. Länsi irrottautui jumalistaan ja loi niiden tilalle uuden uskonnon.
Tässä uskontunnustuksessa toista maailmansotaa ei muisteta geopoliittisena konfliktina vaan pyhänä sotana. Myytin mukaan sota käytiin maailman vapauttamiseksi tyranniasta, rasismista ja barbariasta. Se oli oikeudenmukainen ristiretki planeetan valloitukseen, rotujen tuhoamiseen ja totalitaariseen hallintoon pyrkivän hullun pysäyttämiseksi. Tässä tarinassa liittoutuneista tulee epäitsekkäitä rauhan ja oikeudenmukaisuuden vartijoita, heikkojen puolustajia, sorrettujen vapauttajia ja yleismaailmallisen ihmisarvon puolustajia.
Kertomatta, haudattuna tai huomiotta jätetään Neuvostoliiton joukkomurhat, kokonaisten kaupunkien polttopommitukset ja miljoonien naisten järjestelmälliset raiskaukset voittajajoukkojen toimesta. Nämä yksityiskohdat joko jätetään pois tai niitä vähätellään, koska moraalisen kaaren on pysyttävä katkeamattomana, ja myytti vaatii, että voittajat ovat puhtaita, tahrattomia ja moitteettomia. Vihollisen on sitä vastoin oltava absoluuttinen – ei pelkästään voitettu, vaan demonisoitu, tehty metafyysisesti pahaksi, jotta häntä vastaan käyty taistelu voidaan muistaa ehdottoman hyvänä.
Ja näin luotiin paholainen – yksittäinen mies, joka muuttui hulluuden, vihan ja kansanmurhan yliluonnolliseksi symboliksi. Häntä ei enää kohdella historiallisena hahmona vaan ikuisen synnin toteemina, symbolina, joka on kutsuttu hiljentämään toisinajattelu ja kauhistuttamaan niitä, jotka poikkeavat ortodoksisuudesta. Maahanmuuttopolitiikan kyseenalaistaminen, lojaalisuuden ilmaiseminen omaa rotua kohtaan ja väestörakenteen muutoksen seuraaminen huolestuneena riittää kutsumaan hänen haamunsa. Natsit, olivatpa ne sitten todellisia tai kuviteltuja, ovat nyt modernin järjestyksen ikuinen vihollinen – eivät uhka kansakunnille vaan abstraktille tasa-arvon idealle, jonka varaan sodanjälkeinen länsi on asettanut sielunsa.
Tästä syntyy toinen perustavaa laatua oleva myytti, joka on erottamaton ensimmäisestä: myytti siitä, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, ei ainoastaan ihmisarvoltaan lain edessä tai Jumalan edessä, vaan myös kognitiivisilta kyvyiltään, temperamentiltaan, moraalisilta vaistoiltaan ja luovalta potentiaaliltaan. Sen mukaan rotu, sukupuoli, kulttuuri ja kansakunta ovat illuusioita tai sosiaalisia konstruktioita, että historia ja biologia ovat vihamielisiä keksintöjä ja että kaikki havaittavat erot eivät ole selitettävissä erilaisuudella vaan sorrolla. Tätä myyttiä ei esitetä pyrkimyksenä tai periaatteena vaan absoluuttisena totuutena, joka vaatii horjumatonta uskoa jopa empiiristen todisteiden, päivittäisen kokemuksen ja terveen järjen vastaisesti. Erilaisuuden huomaaminen on eräänlaista jumalanpilkkaa; sen mukaan toimimista pidetään moraalisena rikoksena.
Nämä kaksi myyttiä vahvistavat toisiaan toisiaan ylläpitävässä kehässä. Myytti Hyvästä sodasta tarjoaa moraalisen alibin tasa-arvomyytille, kun taas tasa-arvomyytti puhaltaa sodan muistolle nykypäivän merkityksen. Meille kerrotaan, että miljoonat kuolivat todistaakseen yhden ainoan moraalisen lauseen: että kansojen välillä ei ole pysyviä eroja, että kaikki ovat vaihdettavissa keskenään ja että ylpeys, rajat ja identiteetti ovat alkusoittoa katastrofille. Koska tämä kaksinkertainen myytti on nykyisen hallinnon perusta, sitä ei voida kyseenalaistaa. Jos sodassa ei ollut kyse yleismaailmallisten arvojen voitosta, jos vihollinen ei ollut ainutlaatuisen paha, koko sodanjälkeinen järjestys paljastuu laittomaksi – paljastus, jota vallassa olevilla ei ole varaa sallia.
Totuus on kuitenkin yksinkertaisempi ja paljon traagisempi. Sota ei ollut maailmanlaajuinen moraalinen herätys, vaan imperiumien yhteenotto, vuosisataa edeltäneiden ratkaisemattomien kamppailujen jatkumo ja Euroopan sisällissodan huipentuma, veljessota, jota jokainen osapuoli kävi ennennäkemättömän julmasti. Sen syyt olivat diplomaattisessa petollisuudessa, ideologisissa ääriliikkeissä ja alueellisessa kunnianhimossa. Sen seuraukset eivät olleet rauha ja vapaus vaan kahtiajako, nälänhätä, miehitys ja puolen Euroopan, länsimaisen ihmisen kasvualustan, alistaminen uuden tyrannian piikkilangan taakse. Sota ei aloittanut uutta vapauden aikakautta. Se merkitsi länsimaisen itseluottamuksen romahtamista, sen henkisen elinvoiman hämärtymistä ja sen pitkän moraalisen hajoamisen alkua.
Seuraavina vuosikymmeninä Euroopan kansoja ja niiden jälkeläisiä ulkomailla opetettiin vaalimaan perintöään ja pyytämään sitä anteeksi. Jokainen ilmaus uskollisuudesta perinteitä, sukujuuria ja historiallista jatkuvuutta kohtaan on julistettu vaaralliseksi. Jokaiseen järjestykseen, hierarkiaan tai kulttuuriseen muistiin vetoamiseen vastataan nyt samalla paniikilla: “Näin se alkaa.” Sinulle kerrotaan, että olet Hitler. Olet vaarallinen. Teidät on hiljennettävä. Myytti ei toisin sanoen suojele, vaan rankaisee. Se ei innosta, se rampauttaa. Se kertoo eurooppalaiselle ihmiselle, että hän voi olla olemassa vain katuvana, että hänen menneisyytensä on taakka ja että hänen tulevaisuutensa on koostuttava väestörakenteen pyyhkimisestä, rotujen korvaamisesta ja täydellisen alistumisen kuurosta hiljaisuudesta.
Tässä moraalisessa kehyksessä ylpeys on kielletty. Ei aggressiota, ei ylivaltaa, vaan itse ylpeyttä, yksinkertaista ja luonnollista tunnetta kuulumisesta johonkin muinaiseen, kauniiseen ja omaan. Vain se on nyt kiellettyä valkoiselta mieheltä. Kaikille muille kansoille sallitaan tällaiset tunteet, ja heitä jopa kannustetaan vaalimaan niitä. Mutta häntä käsketään hylkäämään itsensä, unohtamaan kuolleensa ja toivottamaan oma katoaminen tervetulleeksi moraalisena velvollisuutena.
Tämä ei voi jatkua. Ei siksi, että etsisimme kostoa tai valtaa, vaan siksi, että yksikään elävä kansa ei kestä, jos se on sidottu myyttiin, joka opettaa sen halveksimaan esi-isiään ja kieltämään identiteettinsä. Yhteiskunta ei voi menestyä pelkällä syyllisyydellä. Kulttuuri ei voi kukoistaa, jos jokaista juurta kohdellaan rikospaikkana. Myytti Hyvästä sodasta ei ole jalo eepos, vaan hautanaamio, joka on vedetty sellaisen sivilisaation ylle, joka on menettänyt uskonsa itseensä. Se on korvannut jumalat aaveilla, muuttanut isät tyranniksi ja heittänyt sankarit demoneiksi. Se on kaiken hyvän ja kauniin täydellinen kumoaminen. Se tuomitsee identiteettimme, historiamme ja rotumme perustan ja julistaa ne kirotuiksi.
Jotta menetetty voidaan palauttaa, myytti on murrettava. Ei vain tarkistettava, vaan haudattava. Meidän on kerrottava kielletyt totuudet. Meidän on tutkittava menneisyyttä, ei romantisoidaksemme vaan ymmärtääkseen – ilman moraalista hysteriaa, jossa historian tutkimista pidetään kapinana. Sota ei vahvistanut liberalismia. Se ei kruunannut demokratiaa eikä osoittanut monimuotoisuuden paremmuutta. Se osoitti vain, että nykyaikainen sodankäynti on armotonta ja että jopa ne, jotka väittävät voittaneensa, voivat selvitä hengellisesti lyötyinä.
Emme saaneet perinnöksi loistavaa tulevaisuutta vaan kytevät jälkiseuraukset, instituutioiden ja ideologioiden järjestelmän, joka on suunniteltu estämään meitä koskaan muistamasta, keitä me olimme. Muisti on kuitenkin pelkoa vahvempi, ja muistista voi syntyä uusia myyttejä.
Tie eteenpäin ei ole kieltäminen vaan luominen, ei unohtaminen vaan uuden luominen. Meidän on noustava uudelleen kansana, joka muistaa, kuka se on, ja joka kieltäytyy vähättelemästä itseään. Kansa, jota ei määrittele syyllisyys vaan suuruus, jota ei ole vangittu samankaltaisuuteen vaan jota liikuttaa erilaisuus. Tulevaisuus kuuluu niille, jotka muistavat.
Tarvitsemme uusia myyttejä. Myyttejä, jotka eivät ole alistumisen vaan palauttamisen myyttejä, jotka eivät ole loukkaantumisen vaan kunnian myyttejä, jotka eivät ole tarinoita, jotka vaativat poistamistamme, vaan tarinoita, jotka kutsuvat meidät nousemaan.
Meidän on tultava jälleen sellaisiksi kuin kerran olimme: Rooman perillisiksi, Euroopan pojiksi, maailmojen rakentajiksi ja jonain päivänä tähtien valloittajiksi.
Antakaa vanhojen myyttien kuolla. Aloitetaan uusi maailma.
Comments are closed.