Viime vuosikymmeninä hiilidioksidista (CO₂) on tullut modernin ilmastokeskustelun keskiö. Se on ollut niin poliittisen päätöksenteon kuin globaalien päästötavoitteiden ydin. Nyt kuitenkin uusi tutkimus haastaa tämän käsityksen suoraan – ja väittää, että CO₂ ei voi olla maapallon lämpenemisen pääasiallinen syy.
Artikkeli “Global Warming and the “Impossible” Radiation Imbalance”, julkaistu lehdessä Science of Climate Change, esittää, että nykyiset ilmastomallit liioittelevat CO₂:n vaikutusta ja sivuuttavat keskeiset luonnolliset tekijät, kuten pilvisyyden, albedon ja auringonsäteilyn vaihtelut.
Tutkimus on saanut laajaa huomiota erityisesti vaihtoehtoisen median puolella – mutta sen väitteet ovat herättäneet myös voimakasta kritiikkiä tiedeyhteisössä.
Väite: “Säteilyn epätasapaino on liian suuri CO₂:n selittääkseen”
Tutkimuksen kirjoittaja, fyysikko Jaap Huijser, tarkastelee maapallon säteilyn epätasapainoa eli sitä, kuinka paljon energiaa maapallo vastaanottaa ja kuinka paljon se säteilee takaisin avaruuteen. Hänen mukaansa satelliitti- ja meridatasta (CERES ja ARGO) mitattu epätasapaino on kasvanut nopeammin kuin mitä pelkkä CO₂-forsointi voisi selittää.
Huijserin mukaan noin kaksi kolmasosaa havaitusta lämpenemisestä johtuu luonnollisista säteilytekijöistä – kuten pilvimuutoksista ja maapallon heijastuskyvyn vaihteluista – ja vain kolmannes CO₂:n lisäyksestä. Hän pitää hiilidioksidin “pääsyyksi” nimeämistä fyysisesti mahdottomana, koska sen säteilyvaikutus on hänen laskelmissaan jo lähes kyllästynyt.
“CO₂:n absorptio toimii kuin suodatin, joka on jo melkein täynnä – lisäys ei voi enää lisätä vaikutusta lineaarisesti”, Huijser kirjoittaa.
Tutkimuksen lähestymistapa
Huijserin analyysi perustuu maapallon energiabudjettiin: kuinka paljon lämpöä varastoituu valtameriin ja kuinka paljon poistuu säteilynä avaruuteen. Hän yhdistää satelliittimittausten ja valtamerten lämpösisällön datan malliin, joka laskee ilmastonherkkyyden (climate sensitivity) uudelleen.
Tuloksena hänen laskelmansa antavat CO₂:lle huomattavasti pienemmän lämmitysvaikutuksen kuin IPCC-raportit olettavat.
Lehti Science of Climate Change, jossa artikkeli julkaistiin, kuvaa itseään “kriittiseksi ja avoimeksi foorumiksi tieteelliselle keskustelulle”. Se ei kuitenkaan ole vertaisarvioinniltaan yhtä vakiintunut kuin tunnetut ilmastotieteen julkaisut kuten Nature Climate Change tai Journal of Geophysical Research, mikä on saanut monet asiantuntijat suhtautumaan tuloksiin varauksella.
Mitä tiedeyhteisö sanoo?
Ilmastotutkijoiden yleinen konsensus on, että CO₂ on edelleen suurin yksittäinen ilmastoa lämmittävä tekijä. Kasvihuoneilmiön mekanismit – infrapunasäteilyn estyminen ja takaisinheijastus ilmakehässä – ovat mitattavissa, toistettavia ja fysikaalisesti vakiintuneita.
Useat tutkijat ovat huomauttaneet, että Huijserin laskelmat sivuuttavat ilmaston palautemekanismeja: vesihöyryn lisääntyminen, jään ja lumen väheneminen, sekä pitkäaikaiset meri-ilmasto-vuorovaikutukset (kuten ENSO ja AMO).
Näiden yhteisvaikutus voi moninkertaistaa CO₂:n suoran lämmitysvaikutuksen.
Lisäksi CO₂:n vaikutus ei toimi pelkästään säteilyn intensiteettinä, vaan myös ilmakehän kerrosrakenteen ja konvektiivisen lämmönsiirron kautta – ilmiö, jota ei voi pelkistää yksinkertaiseen “kyllästymismalliin”.
“Hiilidioksidin vaikutus ei katoa, vaikka sen absorptio olisi kyllästynyt tietyillä taajuuksilla. Lämpö siirtyy ilmakehässä monimutkaisemmin kuin yksinkertainen säteilymalli ennustaa”, totesi ilmastofysiikan tutkija Andrew Dessler (Texas A&M University) eräässä kommentissa.
Miksi tutkimus silti kiinnostaa?
Kritiikistä huolimatta Huijserin työ nostaa esiin tärkeän kysymyksen: kuinka tarkasti ymmärrämme maapallon säteilytasapainon ja pilvimuutosten vaikutuksen?
Pilvisyyden ja albedon muutokset ovat edelleen yksi suurimmista epävarmuustekijöistä ilmastomalleissa. Jos ne muuttuvat järjestelmällisesti esimerkiksi auringon aktiivisuuden tai aerosolien takia, osa havaitusta lämpenemisestä voi todellakin olla luonnollista.
Tutkimus ei välttämättä “kumoa” kasvihuoneilmiötä, mutta se pakottaa pohtimaan, kuinka suureksi sen rooli on mitoitettu.
Jos luonnolliset säteilyvaihtelut ovat merkittävämpiä kuin oletettu, ilmastomallit voivat tarvita hienosäätöä – ei välttämättä suuntaan “CO₂ ei vaikuta”, vaan siihen, että vaikutus ei ehkä ole täysin lineaarinen.
Johtopäätös: väite “fyysisestä mahdottomuudesta” on liioiteltu
Huijserin tutkimus on kiinnostava muistutus siitä, että tieteellinen keskustelu on elävää – ja että kyseenalaistaminen on tieteen perusta.
Silti väite, että CO₂:n vaikutus olisi fyysisesti mahdoton, ei kestä laajempaa tarkastelua.
Kasvihuonekaasujen fysiikka on mitattu ja todennettu monin tavoin, ja niiden yhteys lämpenemiseen on vankasti dokumentoitu.
Se, kuinka suuri osuus CO₂:lla on kokonaisuudessa, voi kuitenkin olla dynaamisempi kuin yksinkertainen “yksi syy – yksi seuraus” -malli antaa ymmärtää.
📊 Mitä luvut oikeasti tarkoittavat?
Huijserin mallin mukaan:
- 67 % lämpenemisestä johtuisi luonnollisista tekijöistä,
- 33 % CO₂:sta ja muista kasvihuonekaasuista.
Jos esimerkiksi valtamerten lämpösisältö on kasvanut noin 3000 zettajoulea vuodesta 1970, Huijserin laskelma tarkoittaisi, että CO₂ olisi aiheuttanut vain noin 1000 zettajoulea tästä.
IPCC-mallit arvioivat CO₂:n osuuden olevan selvästi suurempi – jopa kaksinkertainen.
Tämä ero kertoo, kuinka paljon mallien oletukset vaikuttavat siihen, miten vakavana lämpenemisen vauhti nähdään ja kuinka kiireellisiä päästövähennystavoitteet ovat.
📚 Lähteet
- Huijser, J. (2025). Global Warming and the “Impossible” Radiation Imbalance. Science of Climate Change Vol. 5 (3). Linkki PDF:ään
- Report24: Neue Studie entlarvt Klimamythos CO₂ als Hauptursache der Erderwärmung – physikalisch unmöglich
- NASA CERES – Energy Budget Data (2024)
- IPCC AR6 – Climate Change 2023: The Physical Science Basis