Danny Boylen ja Alex Garlandin paluu zombi-apokalypsin pariin elokuvalla 28 Years Later oli odotettu tapahtuma, sillä vuonna 2002 julkaistu 28 Days Later oli genren mullistanut mestariteos. Valitettavasti tämä kolmas osa, joka yrittää herättää henkiin alkuperäisen elokuvan raa’an energian ja yhteiskuntakriittisen purevuuden, on täydellinen fiasko – sekava, päämäärätön ja suorastaan loukkaava faneille, jotka odottivat jotain muuta kuin tätä visuaalista ja narratiivista kaaosta. Tämä elokuva ei vain petä odotuksia, vaan se talloo niiden päälle, sylkee ja sytyttää vielä tuleen. Tässä arvostelussa revin 28 Years Laterin kappaleiksi ja osoitan, miksi se on yksi vuoden suurimmista elokuvallisista pettymyksistä.
Juoni
Epälooginen sekasotku ilman sydäntä 28 Years Later sijoittuu 28 vuotta alkuperäisen rage-viruksen leviämisen jälkeiseen aikaan. Britannia on eristetty muusta maailmasta, ja pieni selviytyjäyhteisö elää Lindisfarnen saarella, joka on yhteydessä mantereeseen vain vuoroveden paljastaman kapean pengertien kautta. Tarina keskittyy 12-vuotiaaseen Spikeen (Alfie Williams), joka lähtee isänsä Jamien (Aaron Taylor-Johnson) kanssa mantereelle rituaalimaiselle zombinmetsästysretkelle. Kun Spiken äiti Isla (Jodie Comer) sairastuu, poika päättää uhkarohkeasti lähteä etsimään huhuissa mainittua tohtoria (Ralph Fiennes), joka pitää majaansa zombien täyttämässä erämaassa. Kuulostaa lupaavalta, mutta toteutus on katastrofaalinen.
Juoni on hajanainen kollaasi irrallisia ideoita, jotka eivät muodosta yhtenäistä kokonaisuutta. Elokuva yrittää olla yhtä aikaa kauhuelokuva, perhedraama, yhteiskunnallinen allegoria ja myyttinen sankaritarina, mutta epäonnistuu jokaisella rintamalla. Tarina poukkoilee päättömästi teemasta toiseen: yhtäkkiä ollaan keskellä Brexit-allegoriaa, sitten siirrytään sentimentaaliseen äiti-poika-draamaan, ja hetken päästä heitetään sekaan täysin irrelevantteja flashbackeja ja historiallisia arkistokuvia, jotka tuntuvat Boylelta varastetulta musiikkivideoiden estetiikalta. Lopputulos on kuin huonosti editoitu PowerPoint-esitys, joka yrittää kertoa kymmenen eri tarinaa samanaikaisesti.
Lisäksi juonessa on räikeitä epäloogisuuksia. Miksi selviytyjäyhteisö riskeeraa 12-vuotiaan pojan hengen lähettämällä hänet zombien täyttämälle mantereelle ilman kunnollista suunnitelmaa? Miksi heillä on vain kourallinen nuolia mukanaan, vaikka tiedetään, että zombilaumoja on loputtomasti? Miksi kukaan ei kyseenalaista Spiken päätöstä raahata sairas äitinsä keskelle vaaravyöhykettä? Hahmojen päätökset ovat niin idioottimaisia, että ne rikkovat kaiken immersion. Elokuva tuntuu siltä, kuin käsikirjoitus olisi kirjoitettu väsyneenä baari-illan jälkeen, ilman minkäänlaista jälkieditointia.
Hahmot
Yksityiskohtia vailla olevat karikatyyrit Hahmot ovat elokuvan heikoin lenkki, ja se on paljon sanottu, kun kaikki muukin on pielessä. Spike, tarinan oletettu sydän, on paperinohut protagonisti, jonka motiivit jäävät epäselviksi. Alfie Williamsin roolisuoritus on teknisesti kelvollinen, mutta käsikirjoitus ei anna hänelle mitään syvyyttä – hän on vain kliseinen “rohkea lapsi post-apokalypsissa”, joka tekee järjettömiä päätöksiä. Aaron Taylor-Johnsonin Jamie on yhtä tylsä: hän on geneerinen isähahmo, joka vuorotellen huutaa pojalleen ja katuu tekojaan, mutta hänen taustatarinansa tai persoonallisuutensa jää täysin kehittämättä. Jodie Comer yrittää parhaansa Islan roolissa, mutta hänen hahmonsa on pelkkä kävelevä juonenkuljetusväline, joka viettää suurimman osan elokuvasta joko sekavana tai tajuttomana.
Ralph Fiennesin tohtori Kelson on ainoa hahmo, joka herättää edes jonkinlaista kiinnostusta, mutta hänenkin potentiaalinsa hukataan. Fiennes kanavoi rooliin outoa, Apocalypse Now -henkistä karismaa, mutta hänen motiivinsa ja taustansa jäävät hämärän peittoon. Miksi hän rakentaa pääkalloista tornia? Miksi hän pitää itseään zombien puolustajana? Elokuva vihjaa syvällisiin teemoihin, mutta ei koskaan vaivaudu selittämään niitä, jättäen katsojan vain ärsyyntyneeksi. Muut sivuhahmot, kuten Jack O’Connellin cameo, ovat pelkkiä käveleviä juonenkäänteitä, jotka heitetään kehiin ilman kontekstia ja unohdetaan yhtä nopeasti.
Ohjaus ja visuaalinen tyyli
Ylimielistä kikkailua Danny Boyle on tunnettu energisestä ja innovatiivisesta ohjaustyylistään, mutta 28 Years Laterissa hän tuntuu eksyneen omaan nokkeluuteensa. Elokuva on kuvattu iPhone-rigeillä, jotka mahdollistavat nopeita leikkauksia ja monikulmaisia toimintakohtauksia, mutta lopputulos on sekava ja hermoja raastava. Kameratyöskentely on levotonta, ja nopeat leikkaukset tekevät toimintakohtauksista lähes seurattamattomia. Erityisesti zombien hyökkäyskohtaukset kärsivät tästä: sen sijaan, että katsoja voisi tuntea pelkoa tai jännitystä, hän yrittää vain pysyä perässä siitä, mitä ruudulla tapahtuu.
Boyle myös tunkee elokuvaan liikaa visuaalisia kikkailuja, jotka eivät palvele tarinaa. Arkistokuvat sodista, mustavalkoiset insertit ja satunnaiset hidastukset tuntuvat yritykseltä luoda “syvällistä” estetiikkaa, mutta ne vain hajottavat kerronnan rytmiä. Yksi kohtaus, jossa alpha-zombi juoksee tähtitaivaan alla CGI-hirvien ympäröimänä, on suorastaan naurettava – se näyttää halvalta videopeliltä, ei Boylen kaltaisen veteraanin työltä. Vaikka elokuvan maisemakuvat ovat ajoittain kauniita, ne eivät riitä pelastamaan tätä visuaalista sekamelskaa.
Kauhuelementit
Hampaatonta pelottelua Jos odotit 28 Years Laterin olevan pelottava kauhuelokuva, valmistaudu pettymään. Alkuperäisen 28 Days Laterin raaka, dokumentaarinen kauhu on korvattu laimeilla hyppysäikyttelyillä ja gorella, joka on enemmän koomista kuin järkyttävää. Zombien uudet variaatiot – kuten “Slow-Lows” ja “Alphas” – ovat sinänsä kiinnostava idea, mutta niiden toteutus on surkea. Slow-Lowsit näyttävät naurettavilta, kuin ylipainoisilta matoilta, ja Alphas-zombit ovat pelkkiä geneerisiä “isompia ja vahvempia” vihollisia ilman persoonallisuutta. Kun zombi repii irti uhrin selkärangan ja heiluttaa sitä kuin nuijaa, kohtaus ei pelota vaan naurattaa – ja ei sillä hyvällä tavalla.
Lisäksi kauhuelementit tuntuvat irrallisilta tarinasta. Zombihyökkäykset heitetään kehiin satunnaisesti, ilman että ne rakentavat jännitystä tai edistävät juonta. Elokuva ei myöskään onnistu luomaan alkuperäisen kaltaista klaustrofobista tunnelmaa, koska se keskittyy liikaa laajoihin maisemakuviin ja sentimentaalisiin hetkiin. Lopputulos on kauhuelokuva, joka ei pelota, jännitä eikä edes viihdytä.
Teemat
Sekava allegoria ilman purevuutta Boyle ja Garland yrittävät ladata elokuvaan yhteiskunnallisia teemoja, mutta lopputulos on nolo pannukakku. Brexit-allegoria on ilmeinen kuin tiiliskivi otsaan: eristetty Britannia, kansallismielisyys ja “me vastaan muut” -mentaliteetti tungetaan katsojan kurkusta alas ilman hienovaraisuutta. Elokuva vihjaa myös teemoihin kuolemasta, surusta ja ihmisyydestä, mutta nämä jäävät pintapuolisiksi, koska käsikirjoitus ei anna niille tilaa kehittyä. Esimerkiksi Fiennesin hahmon “kallo-temppeli” voisi olla voimakas metafora, mutta sen merkitys jää täysin selittämättä.
Pahinta on, että elokuva tuntuu halveksivan omaa genreään. Zombielokuvat ovat parhaimmillaan, kun ne käyttävät epäkuolleita peilinä yhteiskunnan ongelmille, mutta 28 Years Later ei sano mitään uutta tai oivaltavaa. Sen sijaan se tyytyy heittämään sekaan satunnaisia viittauksia nationalismiin ja perinteisiin arvoihin, jotka tuntuvat konservatiivisilta ja vanhanaikaisilta. Missä on alkuperäisen elokuvan pureva kommentaari ihmisen raakuudesta? Missä on sen pelon tunne, että sivilisaatio voi romahtaa hetkessä? Ne on korvattu laimeilla kliseillä ja tyhjillä eleillä.
Äänimaailma ja musiikki
Hermoja raastava kakofonia Äänisuunnittelu on toinen osa-alue, joka ansaitsee erityismaininnan – ja ei todellakaan hyvällä tavalla. Elokuvan äänimaailma on sekava yhdistelmä ylidramatisoituja tehosteita, satunnaisia hiljaisuuksia ja täysin sopimattomia musiikkivalintoja. Esimerkiksi Rudyard Kiplingin “Boots”-runon käyttö, joka oli vaikuttava trailereissa, tuntuu elokuvassa päälle liimatulta ja toistuu niin usein, että se menettää kaiken tehonsa. Taustamusiikki vaihtelee mahtipontisista kuoroista punk-henkisiin ralleihin, mutta mikään ei tunnu sopivan elokuvan sävyyn. Lopputulos on kakofonia, joka vain korostaa elokuvan epätasaista rytmiä.
Lopputulos
Miksi tämä tehtiin? 28 Years Later on elokuva, joka tuntuu syntyneen väärästä motivaatiosta. Sen sijaan, että Boyle ja Garland olisivat halunneet kertoa jotain uutta zombigenressä, he ovat tehneet sekavan sekasotkun, joka yrittää miellyttää kaikkia mutta ei onnistu missään. Se ei ole pelottava kauhuelokuva, ei liikuttava draama, ei älykäs allegoria – se on vain kallis muistutus siitä, että joskus on parempi jättää klassikot rauhaan. Elokuva tuntuu kyyniseltä yritykseltä rahastaa nostalgialla, ja sen avoin lopetus, joka pohjustaa jatko-osaa (*The Bone Temple*), vain alleviivaa tätä rahastuksen makua.[
Fanit, jotka rakastivat 28 Days Laterin raakaa energiaa ja 28 Weeks Laterin intensiivistä toimintaa, tulevat tuntemaan itsensä petetyiksi. Tämä ei ole elokuva, joka kunnioittaa edeltäjiään; se on elokuva, joka yrittää olla liian fiksu omaksi edukseen ja kaatuu naamalleen. Jos haluat nähdä Boylen ja Garlandin parhaat työt, katso uudelleen 28 Days Later tai Trainspotting. 28 Years Later on vain surullinen muistutus siitä, että joskus jopa mestarit voivat epäonnistua – ja tässä tapauksessa he epäonnistuivat täydellisesti.
Arvosana: 1/5 tähteä. 28 Years Later on elokuvallinen haaksirikko, joka hukkaa lahjakkaan näyttelijäkaartin, lupaavan premissin ja ikonisen franchisen potentiaalin. Se on sekava, tylsä ja täysin tarpeeton lisäys zombigenreen. Säästä rahasi ja aikasi – tämä elokuva ei ansaitse kumpaakaan.