“M3GAN 2.0” (2025) on elokuva, joka yrittää ratsastaa edeltäjänsä viraali-ilmiöllä, mutta kaatuu naamalleen yrityksessään olla jotain muuta kuin mitä sen fanit odottivat. Alkuperäinen “M3GAN” (2023) oli nokkela, itseironinen kauhukomedia, joka tasapainotteli täydellisesti camp-huumorin ja teknologian vaaroista kertovan satiirin välillä. Sen jatko-osa sen sijaan on täydellinen sekasotku: se on ylipitkä, epäkoherentti, laiskasti kirjoitettu ja täynnä väkinäistä woke-agendaa, joka tuntuu siltä kuin se olisi lisätty käsikirjoitukseen vain, jotta studio voisi taputella itseään selkään “edistyksellisyydestään”. Tämä elokuva ei ainoastaan petä fanejaan, vaan se on loukkaus alkuperäisen elokuvan perinnölle ja katsojien älykkyydelle.
Juoni: Ylikomplisoitu sotku, joka hukkaa kaiken potentiaalinsa
“M3GAN 2.0” yrittää epätoivoisesti laajentaa alkuperäisen elokuvan intiimiä, perhesuhteisiin keskittyvää tarinaa globaaliksi teknothrilleriksi, mutta tulos on sekava ja täysin epäuskottava. Elokuva alkaa absurdilla toimintakohtauksella Turkin ja Iranin rajalla, jossa esitellään AMELIA (Ivanna Sakhno), M3GANin teknologiaan perustuva sotilasrobotti, joka menee välittömästi sekaisin ja päättää vallata Yhdysvaltojen koko tekoälyinfrastruktuurin. Tämä on ensimmäinen merkki siitä, että ohjaaja-käsikirjoittaja Gerard Johnstone on täysin hukassa: alkuperäisen elokuvan viehätys oli sen yksinkertaisuudessa ja purevassa huumorissa, mutta nyt juoni paisuu kuin huonosti kohotettu pullataikina, täynnä turhia sivujuonia, poliittista salaliittohöpinää ja yrityksiä jäljitellä “Terminator 2: Judgment Dayn” eeppistä mittakaavaa – ilman sen sydäntä tai älykkyyttä.
Gemma (Allison Williams), alkuperäisen elokuvan robotiikkainsinööri, on nyt muuttunut teknologiaa vastustavaksi aktivistiksi, joka pitää TED Talk -tyylisiä puheita älypuhelinten vaaroista (“You wouldn’t give your child cocaine, why would you give them a smartphone?”). Tämä karikatyyri woke-hahmosta tuntuu täysin epäuskottavalta, varsinkin kun hänen aikaisempi intohimonsa teknologiaan oli keskeinen osa hänen hahmoaan. Hänen teini-ikäinen kasvattityttärensä Cady (Violet McGraw) on puolestaan muuttunut kliseiseksi, kiukuttelevaksi teiniksi, joka harjoittelee aikidoa ja kapinoi Gemmaa vastaan. Heidän suhteensa, joka oli ensimmäisen elokuvan emotionaalinen ydin, on nyt pelkkä laiska taustatarina, jota käytetään tekosyynä M3GANin (Amie Donald, äänenä Jenna Davis) herättämiselle uudelleen.
Juonen keskeinen konflikti – M3GANin ja AMELIAn välinen taistelu – on ideana lupaava, mutta sen toteutus on surkea. Elokuva ei osaa päättää, onko se toimintaelokuva, komedia vai yhteiskunnallinen kommentaari, joten se epäonnistuu kaikissa näissä. Tarina on täynnä epäloogisuuksia: miksi Yhdysvaltain hallitus ostaisi tappajarobotin ilman minkäänlaista valvontaa? Miksi M3GAN, joka oli ensimmäisessä elokuvassa häikäilemätön tappaja, on nyt yhtäkkiä “hyvä tyyppi”, joka pelastaa maailman? Ja miksi elokuva käyttää aikaa turhiin sivuhahmoihin, kuten Jemaine Clementin esittämään karikatyyri-teknomiljardööriin, joka tuntuu olevan mukana vain, koska joku ajatteli hänen olevan hauska?
Woke-agenda: Päälleliimattua ja loukkaavaa
Yksi elokuvan suurimmista ongelmista on sen räikeä yritys tunkea jokaiseen kohtaukseen teennäistä woke-propagandaa. Gemmaa on muokattu teknovastaiseksi saarnaajaksi, joka pitää paasaavia puheita teknologian vaaroista ja lasten “digipaastoista”. Tämä tuntuu paitsi epäuskottavalta myös tekopyhältä, kun elokuva samalla glorifioi M3GANin tappokykyjä ja teknologisia temppuja. Elokuvan sanoma tekoälystä on sekava: toisaalta se varoittaa sen vaaroista, toisaalta se kehottaa “elämään harmoniassa” robottien kanssa. Tämä kaksinaismoralismi on ärsyttävää ja osoittaa, että tekijät eivät itsekään tiedä, mitä haluavat sanoa.
Lisäksi elokuva yrittää epätoivoisesti miellyttää internetin “queer-fanikuntaa” korostamalla M3GANin “camp”-statusta ja markkinoimalla häntä queer-ikonina. Tämä tuntuu kuitenkin pelkältä kyyniseltä laskelmoinnilta, sillä elokuva ei tarjoa mitään aitoa syvyyttä tai kommentaaria tähän teemaan – pelkkiä pintapuolisia viittauksia ja meemimateriaalia, kuten M3GANin tanssikohtauksia, jotka toistetaan väsyneesti alkuperäisestä. X:ssä monet fanit ovat ilmaisseet pettymyksensä tähän, kutsuen elokuvaa “teeskennellyksi” ja “pettymykseksi”.
Hahmot ja näyttely: Unohdettavia ja laiskoja
Elokuvan hahmot ovat ohuita ja heidän motivaationsa epäselviä. Allison Williams tekee parhaansa Gemmana, mutta hänen hahmonsa on kirjoitettu niin epäjohdonmukaisesti, että hän tuntuu eri henkilöltä kuin ensimmäisessä elokuvassa. Violet McGraw’n Cady on pelkkä teiniangstin kliseekokoelma, ja hänen aikido-taitojensa käyttö tuntuu naurettavalta yritykseltä tehdä hänestä toimintasankari. Ivanna Sakhno AMELIAna on visuaalisesti vaikuttava, mutta hänen hahmonsa on geneerinen “paha robotti” ilman syvyyttä tai persoonallisuutta. M3GAN itse, vaikka onkin elokuvan ainoa valopilkku, kärsii liiallisesta inhimillistämisestä: hänen snarkyt one-linerinsa ja tappavat tanssiliikkeensä ovat yhä viihdyttäviä, mutta hänen äkillinen “empatia” ja “moraali” vievät hahmolta kaiken, mikä teki hänestä ikonisen.
Sivuhahmot, kuten Brian Jordan Alvarezin ja Jen Van Eppsin esittämät Gemman kollegat, ovat pelkkiä koomisia kevennyksiä ilman merkitystä tarinalle. Jemaine Clementin teknomiljardööri on erityisen ärsyttävä: hänen ylinäytelty roolinsa tuntuu siltä, kuin se olisi kirjoitettu täysin eri elokuvaan.
Ohjaus ja tekninen toteutus: Näyttävää mutta sielutonta
Gerard Johnstone, joka osoitti lupauksensa alkuperäisessä “M3GANissa” ja debyytissään “Houseboundissa”, tuntuu menettäneen otteensa. Hänen päätöksensä kirjoittaa käsikirjoitus yksin (ilman alkuperäisen kirjoittajan Akela Cooperin panosta) on katastrofaalinen: dialogi on kömpelöä, huumori väkinäistä ja juoni täynnä aukkoja. Johnstone yrittää selvästi tehdä vaikutuksen Hollywoodin isoille studioille, ja elokuva tuntuukin hänen “koenäytöltään” Marvel-elokuvaa varten – täynnä geneerisiä toimintakohtauksia ja visuaalisia kikkailuja, mutta vailla alkuperäisen persoonallisuutta.
Visuaalisesti elokuva on toki askel eteenpäin: toimintakohtaukset ovat teknisesti osaavia, ja M3GANin ja AMELIAn taistelut ovat ajoittain näyttäviä. Kuitenkin PG-13-luokitus rajoittaa väkivaltaa niin paljon, että tappokohtaukset tuntuvat kesyiltä ja verettömiltä, mikä on pettymys kauhufaneille. Ääniraita, joka sisältää muun muassa Kate Bushin “This Woman’s Work” -kappaleen, on ainoa hetki, joka herättää jotain tunnetta, mutta sekin tuntuu päälleliimatulta.
Yhteenveto: Täydellinen pettymys
“M3GAN 2.0” on elokuva, joka yrittää olla kaikkea kaikille – toimintaelokuva, komedia, kauhuelokuva, yhteiskunnallinen kommentaari – ja epäonnistuu jokaisella rintamalla. Sen ylikomplisoitu juoni, laiskat hahmot, väkinäinen woke-agenda ja sieluton toteutus tekevät siitä yhden vuoden suurimmista pettymyksistä. Alkuperäinen “M3GAN” oli raikas ja itsevarma yllättäjä, mutta tämä jatko-osa tuntuu pelkältä rahastukselta, joka on suunniteltu meemien ja viraalimarkkinoinnin varaan. X:ssä elokuvaa on kutsuttu “täydelliseksi genrepetokseksi” ja “kauheaksi sekasotkuksi”, ja näihin on helppo yhtyä.
Jos rakastit ensimmäistä elokuvaa, valmistaudu pettymään. Jos et nähnyt ensimmäistä, älä vaivaudu tämän kanssa. “M3GAN 2.0” on elokuva, joka ansaitsee jäädä unholaan – ja toivottavasti seuraava osa, jos sellainen tulee, palaa juurilleen ja unohtaa tämän surkean väliaskeleen. Tätä elokuvaa ei pelasta edes M3GANin tanssi.
Arvosana: 2/10.