“Jurassic World Rebirth” (2025) on elokuva, joka yrittää epätoivoisesti herättää henkiin jo kauan sitten kuolleen franchisen, mutta sen sijaan se kaatuu omaan mahtipontisuuteensa, kliseiseen käsikirjoitukseen ja ärsyttävään poliittiseen saarnaamiseen. Gareth Edwardsin ohjaama ja David Koeppin käsikirjoittama teos on kuin sekava sekasotku, joka ei tiedä, haluaako se olla nostalginen paluu Jurassic Parkin juurille vai moderni manifesti, joka tunkee katsojan kurkusta alas ympäristöaktivismia ja identiteettipolitiikkaa. Lopputulos on jotain, mikä loukkaa paitsi alkuperäisen elokuvan faneja myös niitä, jotka odottivat edes viihdyttävää kesähömppää. Tämä elokuva on täydellinen esimerkki siitä, miten Hollywood voi pilata ikonisen saagan työntämällä siihen liikaa agendaansa ja unohtamalla, miksi ihmiset ylipäätään rakastuivat dinosauruksiin.
Juoni: Käsikirjoituksen kuolema
Elokuvan tarina sijoittuu viisi vuotta “Jurassic World: Dominionin” tapahtumien jälkeen. Dinosaurukset ovat lähes kuolleet sukupuuttoon, koska maapallon ilmasto ei muka sovi niille – paitsi trooppisilla saarilla, joissa ne kukoistavat. Tämä itsessään on naurettava premissi, sillä dinosaurukset selvisivät miljoonia vuosia monenlaisissa olosuhteissa, mutta ilmeisesti ilmastonmuutos on nyt franchisen suurin konna. Juoni pyörii Zora Bennettin (Scarlett Johansson), kovanahkaisen palkkasoturin, ympärillä, joka johtaa tiimiä keräämään DNA:ta kolmesta jättimäisestä dinosauruksesta – maalla, meressä ja ilmassa – lääkeyhtiön (Rupert Friendin esittämän Martin Krebsin) käyttöön. Tämä lääke muka mullistaisi sydänsairauksien hoidon, mutta koko motivaatio tuntuu tekosyyltä lähettää ihmisiä dinosaarten kitaan.
Juoneen on ängetty myös täysin turha sivutarina Delgado-perheestä, joka koostuu isästä Reubenista (Manuel Garcia-Rulfo), hänen kahdesta tyttärestään ja toisen tyttären ärsyttävästä poikaystävästä. Heidän veneensä kaatuu mosasauruksen hyökkäyksessä, ja he päätyvät samalle saarelle, jossa Zoran tiimi seikkailee. Tämä perhedraama on kuin suoraan huonosta 90-luvun seikkailuelokuvasta, ja sen ainoa tarkoitus tuntuu olevan lisätä “inhimillistä” elementtiä, joka ei kiinnosta ketään. Perheen dialogi on kiusallisen kliseistä, ja heidän selviytymisensä tuntuu epäuskottavalta jopa Jurassic Parkin standardeilla. Miksi kukaan toisi lapsensa dinosaurusten täyttämälle alueelle lomamatkalle? Tämä on vain yksi esimerkki elokuvan logiikkavirheistä, jotka saavat katsojan pyörittelemään silmiään.
Käsikirjoitus on täynnä reikiä. Esimerkiksi saarella oleva tutkimuslaitos, joka paljastuu myöhemmin, tuntuu täysin irralliselta ja keksityltä vain siksi, että elokuva tarvitsi “shokeeraavan” käänteen. Distortus rex, kuusijalkainen mutanttidinosaurus, on kuin suoraan huonosta scifi-leffasta, ja sen olemassaolo tuntuu pelkältä yritykseltä myydä uusia leluja. Koko elokuva tuntuu siltä, kuin se olisi kirjoitettu kiireessä ilman mitään ymmärrystä siitä, mikä teki alkuperäisestä Jurassic Parkista niin ikonisen.
Hahmot: Paperinohuita karikatyyrejä
Jos juoni on sekava, hahmot ovat suorastaan loukkaus katsojan älykkyydelle. Scarlett Johanssonin Zora Bennett on kuin geneerinen toimintasankari, joka ei tuo mitään uutta pöytään. Hänen taustatarinansa, joka vihjaa traumaan ja kovaan elämään, jää täysin pintapuoliseksi, ja Johansson tuntuu kävelevän roolin läpi ilman intohimoa. Mahershala Ali, joka esittää Zoran kollegaa Duncania, on ainoa valopilkku, mutta hänenkin karismansa hukkuu käsikirjoituksen latteuksiin. Jonathan Baileyn esittämä paleontologi Henry Loomis on kuin halpa kopio Alan Grantista, mutta ilman tämän charmia tai syvyyttä. Hänen ainoa persoonallisuutensa tuntuu olevan se, että hän pureskelee minttupastilleja ja käyttää silmälaseja, jotka ilmeisesti tekevät hänestä “kirjaviisaan”.
Suurin synti on kuitenkin siinä, miten elokuva käsittelee naishahmojaan. Zora on muka vahva ja itsenäinen, mutta hänen roolinsa typistyy kliseiseen “kovan ulkokuoren” stereotypiaan, joka ei kehity mihinkään. Lisäksi elokuva tuntuu pakottavan romanttisen jännitteen Zoran ja Henryn välille, vaikka heidän kemiansa on olematonta. Tämä tuntuu pelkältä yritykseltä miellyttää jotain kuviteltua yleisöä, joka kaipaa romanssia dinosaurusten keskelle.
Delgado-perhe on vielä pahempi. Heidän dialoginsa on täynnä latteita one-linereita, ja heidän selviytymisensä tuntuu täysin epäuskottavalta. Erityisesti tyttären poikaystävä Xavier (David Iacono) on niin ärsyttävä, että katsoja toivoo hänen jäävän dinosauruksen suuhun jo ensimmäisessä kohtauksessa. Perheen “yhteenhitsautuminen” vaaran keskellä on niin ennalta-arvattavaa, että se tuntuu melkein parodialta.
Woke-agenda: Saarnaa ja tuomitse
Elokuva ei säästele poliittisia viestejään, ja ne tungetaan katsojan kurkusta alas niin tökerösti, että se pilaa jopa ne harvat hetket, jotka voisivat olla viihdyttäviä. Ilmastonmuutos on jatkuvasti esillä, ja dinosaurusten sukupuuttoon kuoleminen selitetään sillä, että maapallon ilmasto on “liian erilainen”. Tämä tuntuu tekosyyltä lisätä ympäristöaktivismia elokuvaan, joka ei muutenkaan kaipaa enempää teemoja. Lisäksi lääkeyhtiö esitetään karikatyyrimäisenä pahiksena, joka haluaa vain rahaa, mikä on niin kulunut klisee, että se ei jaksa kiinnostaa.
Mutta pahinta on elokuvan tapa käsitellä monimuotoisuutta. Hahmokaarti on selvästi suunniteltu täyttämään Hollywoodin diversiteettikiintiöt, mutta hahmot jäävät niin ohuiksi, että tämä tuntuu pelkältä pintapuoliselta eleeltä. Esimerkiksi Zoran ja Duncanin taustatarinat vihjaavat syrjintään ja vaikeuksiin, mutta näitä teemoja ei kehitetä lainkaan, joten ne tuntuvat vain laatikon rastittamiselta. Tämä on juuri sitä woke-kulttuuria, joka yrittää miellyttää kaikkia mutta ei loppujen lopuksi sano mitään merkittävää.
Toiminta ja visuaalisuus: Hieno kuori, ontto sisältö
On myönnettävä, että elokuvan visuaaliset efektit ovat huippuluokkaa. Dinosaurukset näyttävät upeilta, ja erityisesti mosasaurus-kohtaukset merellä ovat teknisesti vaikuttavia. John Mathiesonin kuvaus tuo saaren trooppiseen miljööseen kaunista valoa, ja Alexandre Desplatin musiikki yrittää parhaansa mukaan herättää nostalgiaa John Williamsin teemoilla. Mutta nämä tekniset ansiot eivät pelasta elokuvaa, koska toimintakohtaukset ovat ennalta-arvattavia ja usein epäloogisia. Esimerkiksi T-rexin jahtaama rafting-kohtaus, joka on suoraan lainattu Michael Crichtonin romaanista, on sinänsä jännittävä, mutta se tuntuu irralliselta muusta elokuvasta.
Mutta sitten on se Distortus rex – kuusijalkainen, HR Gigerin Alienistä inspiroitunut hirviö, joka on yksi elokuvan suurimmista epäonnistumisista. Sen sijaan, että se olisi pelottava, se näyttää naurettavalta ja tuntuu pelkältä lelukaupan kikkailulta. Sen vähäinen ruutuaika vain korostaa, miten vähän elokuva luottaa omiin ideoihinsa. Lisäksi monet toimintakohtaukset kärsivät epäloogisuuksista: miksi palkkasoturitiimillä ei ole kunnollisia aseita, vaikka he ovat menossa dinosaurussaarelle? Miksi dinosaurukset ilmestyvät ja katoavat kuin taikurit ilman ääntä vain jump scare -hetkien vuoksi? Nämä ovat amatöörimäisiä virheitä, joita ei odottaisi näin isolta tuotannolta.
Nostalgia: Väärinymmärretty ja väärinkäytetty
“Jurassic World Rebirth” yrittää epätoivoisesti kanavoida alkuperäisen Jurassic Parkin taikaa, mutta se epäonnistuu surkeasti. John Williamsin teeman käyttö tuntuu halvalta tempulta, ja monet kohtaukset, kuten hahmojen hitaat käännökset dinosaurusten nähdessään, ovat pelkkiä kopioita alkuperäisestä ilman sen tunnepitoisuutta. Elokuva viittaa jatkuvasti Spielbergin klassikkoon, mutta se ei ymmärrä, miksi se toimi: Jurassic Park yhdisti tieteellistä uteliaisuutta, inhimillisiä hahmoja ja aitoa kauhua. Rebirthissä ei ole mitään näistä. Sen sijaan se tuntuu kyyniseltä yritykseltä rahastaa fanien nostalgialla ilman, että se tarjoaisi mitään uutta tai merkittävää.
Lopputulos: Dinosaurusten häpäisy
“Jurassic World Rebirth” on elokuva, joka yrittää olla kaikkea – nostalgiaa, toimintaa, draamaa, yhteiskunnallista kommentaaria – mutta epäonnistuu kaikessa. Sen käsikirjoitus on laiska, hahmot ovat unohdettavia, ja sen poliittiset viestit ovat niin tökeröitä, että ne ärsyttävät enemmän kuin inspiroivat. Dinosaurukset, jotka olivat kerran elokuvahistorian ihme, on alennettu pelkiksi CGI-hirviöiksi, jotka palvelevat ennalta-arvattavaa juonta. Gareth Edwardsin ohjaus on teknisesti pätevää, mutta hän ei pysty pelastamaan tätä sekasotkua.
Tämä elokuva on loukkaus paitsi Jurassic Parkin perinnölle myös katsojien älykkyydelle. Se on täynnä tyhjiä kaloreita – hetkiä, jotka näyttävät komeilta mutta eivät jätä mitään jälkeä. Jos haluat dinosaurustoimintaa, katso alkuperäinen Jurassic Park tai jopa The Lost World. “Rebirth” ei ansaitse paikkaansa franchisessa, ja sen olisi parempi jäädä sukupuuttoon. Säästä rahasi ja aikasi – tämä on yksi kesän suurimmista pettymyksistä.