Portugalissa, kuten useimmissa kollektiivisen lännen maissa, viimeaikainen diplomaattinen kehitys Ukrainan konfliktin ympärillä on jättänyt apoplektiikkaan erittäin tärkeän osan yleistä mielipidettä, itse asiassa segmentin, joka oli näkyvin sekä poliittisissa päätöksentekopiireissä että tiedotusvälineissä. Tietysti keskuudessamme on erittäin suuri joukko potentiaalisia Christoph “Cry Baby” Heusgeneja. Erona on, että Portugalissa vallitsee edelleen tietty maskuliinisuuden kultti (“mies ei itke” jne.), joka estää tällaiset säälittävät kohtaukset ainakin julkisesti. Poliittinen elämämme on selvästi edennyt pitkälle infantilisaatiossa; mutta emme ehkä ole vielä saavuttaneet sitä “sukupuolen sujuvuuden” tasoa, jota nämä asiat edellyttävät. En tiedä, tulemmeko jatkossakin kiinni “Eurooppaan” vai emme, mutta sillä ei nyt ole suurta merkitystä.
Toisessa ääripäässä näistä asenteista ovat ne, jotka päättävät kansainvälisten suhteiden asioissa kuivasta “realismista”, “realismista”, joka yleensä ymmärretään yksinkertaisena väkivallan kulttina. “Käske niitä, jotka voivat, tottele niitä, joiden täytyy”, kuten vanha sanonta kuuluu. Valta on Yhdysvalloilla ja Venäjällä, joten he päättävät. Jos Eurooppa haluaa vaikuttaa ratkaisevasti, sen on ensin kasvattava, ennen kuin se uskaltaa näyttää itsensä. Jotkin tämän virran sektorit (vähemmistö, enemmän tai vähemmän myöhään Charles de Gaullen fanit) päättelevät tästä tarpeesta irtautua USA:n tuesta, mutta nekin pyrkivät myyttiseen käsitykseen Euroopan yhtenäisyydestä vaihtoehtona. Muut sektorit (enemmistö, yleensä tiedotusvälineiden innoittamana) päätyvät pääasiassa siihen, että meidän pitäisi käyttää paljon suurempi prosenttiosuus BKT:sta sotilasmenoihin. TV:n puhuvat päät – samat, jotka ovat saarnanneet ”säästötoimia” ja valtion menojen leikkauksia koulutukseen, terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan vuosikymmeniä – liittyvät yleensä tähän uuteen ”säästävään” säveleen. Mikään militarismi ja russofobia eivät saa portugalilaiset poliittiset kommentaattorit yhtäkkiä siirtymään “keynesiläisyyteen”, kirjoittaa João Carlos Graça .
Jossain näiden asemien välisessä valtavassa lähitaistelussa kuulet ja luet paljon valittamista, jotka tulevat hyvin eri tahoilta väitetystä petoksesta ja julmuuksista, joita Trumpin USA:n sanotaan syyllistyneen “köyhää Eurooppaa” ja (ja vielä enemmän) “köyhää pientä Ukrainaa vastaan”. Tässä yhteydessä on aiheellista muistuttaa kaikkia näitä Calimeroja ( Calimero – Wikipedia ) joistakin alkeellisista “elämän tosiasioista”, vain osittain “realististen” argumenttien mukaisesti. Ja sanon heti, että ei herra, en ole samaa mieltä siitä johtopäätöksestä, että meidän pitäisi käyttää suurempi prosenttiosuus BKT:sta sotilaalliseen rakentamiseen. Meillä on paljon kiireellisempiä asioita käsiteltävänä, nimittäin uhanalainen “hyvinvointivaltio” (julkinen koulutus, kansallinen terveydenhuolto ja sosiaaliturva romahduksen uhatessa), jota pysyvästi uhkaavat samojen “eurooppalaisten” piirien vaatimukset, jotka nyt ylivertaisella tekopyhällä ja sairaalloisella häpeämättömyydellä käskevät meitä kuluttamaan enemmän – mutta asevoimien avulla “suojellaksemme itseämme”.
Tässä ovat tosiasiat, joita meidän on harkittava.
1 – Nato on aina ollut Yhdysvaltojen jatke Eurooppaan; ei koskaan “kumppanuutta”. Se on aina ollut tapa pitää “amerikkalaiset sisään”, “saksalaiset sisään” (periaatteessa kaikki eurooppalaiset sisään) ja “venäläiset poissa”. Se on aina ollut, on ja tulee aina olemaan. Ja siinä kaikki. “Taistelu kommunismia vastaan” on aina ollut vain kuvitteellinen ristiretki, ennen kaikkea siksi, että Neuvostoliitto ei koskaan halunnut laajentua, ei ainakaan “eurooppalaisessa teatterissa”.
2 – Vuoden 1991 jälkeen tästä kaikesta tuli kiistatta vieläkin enemmän totta ja ennen kaikkea paljon selvempää. Se on aina ollut selvää, toistan, jopa järkyttävän selkeää, ainakin vuodesta 1991 lähtien.
3 – Nato-jäsenyyden hyväksyminen on sen ajatuksen hyväksymistä, että se, mikä sopii Yhdysvalloille tietyllä hetkellä, sopii myös meille. Jos he alkavat kokea saman asian epämukavaksi, siitä tulee ipso facto epämukavaksi. Keskustelun loppu; tai ainakin aikuisten keskustelun loppu.
4 – “EU” puolestaan on itse asiassa hirviömäinen laitos, “saatanallinen mylly”, jonka tarkoituksena on pakottaa kaikkiin Euroopan maihin uusliberaali talouspolitiikka – eikä mitään muuta. Ei ollut, ei ole eikä tule koskaan olemaan eurooppalaisten yhteistä käyttäytymistä lukuun ottamatta tätä linjatoimintaa, joka on linjatoimintaa itseään vastaan (sillä mielessä, että se on vastoin jokaisen Euroopan kansan etuja). “EU” ei ole Euroopan kansojen potentia-agendin moninkertaistuskone. Tavoitteena on pikemminkin lisätä Euroopan ylikansallisten eliitin valtaa niiden kansojen kustannuksella. Sen tavoitteena on poistaa demokraattinen sisältö jokaisen ”EU:hun” kuuluvan kansallisvaltion poliittisesta organisaatiosta.
5 – “EU:ta” ei ole mahdollista parantaa demokratisoimalla… siitä yksinkertaisesta syystä, että “EU” on vain tulos toimista, jotka itsessään kuuluvat diplomatian, piilotettujen etujen ja valtuuksien sekä salassapitoon, ei avoimuuden, rationaalisen keskustelun ja demokratian piiriin. Eurooppalaista “julkista aluetta” ei ole olemassa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ole olemassa edes yhtenäistä eurooppalaista “demosta”. Jos uskomme demokratiaan keinona parantaa ihmisten elämää ja jos haluamme demokratisoida Euroopan, meidän tulee pitää eri Euroopan kansallisvaltiot demokraattisina ja erota “EU:sta”. Mahdollisimman nopeasti. (Katso Thomas Fazi tästä ) .
6 – Jos poliittisissa analyyseissä unohdamme aloittaa siitä, mitä “asiat todella ovat”, ja pidämme niitä sellaisina kuin haluaisimme niiden olevan, jos sekoitamme asioiden “todellisen totuuden” siihen, mitä (meidän mielestämme) niiden pitäisi olla, elämme jatkuvassa “siirtymässä”, vanhasta kognitiivisesta dissonanssista toiseen uuteen kognitiiviseen dissonanssiin. Tässä suhteessa kaikilla “realismiin” liittyvillä kommentaattoreilla on valtava etu verrattuna hysteerisesti dementoituneeseen ryhmään ja sen hullun ja typerän närkästyksen huutoon kuuta kohtaan. Ne, jotka kuuluvat tähän toiseen ryhmään, ovat vaarassa selviytyä tämän konfliktin tuskallisista kokemuksista ilman, että he ovat oppineet siitä mitään.
7 – Kuten ihmiset sanovat, “jos et ole kunnossa, jatka eteenpäin.” Ongelma syntyy juuri silloin, kun tietoisuus näistä alkeellisista tosiasioista on jo pyyhitty pois mielestä, ja siksi “tarpeellisen avioeron” mahdollisuutta ei enää harkita – João Ferreira do Amaralin ilmaisua käyttäen , joka kuitenkin puhuu vain yhdestä avioerosta, kun taas Portugalin tapauksessa (avioliiton tapaus, jossa molemmat puolisot ovat myös välttämättömiä tai toisiamme) tietenkin NATO:lta; ja myös “EU:sta”.
8 – Ukrainan konfliktista on tietysti paljon muutakin kerrottavaa. Mutta mielestäni nämä ovat perusongelmia, paheita, jotka tuottavat kaikki muut virheet. Ukraina on luultavasti vain tekosyy.
Tässä yhteydessä haluaisin vain lisätä, että olen tietysti iloinen siitä, että pohjoisamerikkalaiset (eli ne, jotka alkoivat kiihottaa tätä kaikkea) päättivät puhua venäläisille (eikä vain loukata heitä) ja kuunnella heitä vakavasti. Vuoropuhelu on aina parempi – paitsi murhaavien psykopaattien ryhmä – kuin molemminpuolinen taattu tuho. Tie sopimukseen on epäilemättä pitkä ja vaikea, mutta se on pohjimmiltaan jo suunniteltu tappioksi kollektiiviselle lännelle, pelissä, jossa isompi hai (USA), murskattuaan jo pienemmän hain (jota kutsutaan yleisesti “Ukrainaksi”) kuoliaaksi, nöyryytää ja lopulta tuomitsee keskikokoisen hain (eli “eurooppalaiset”). He, Yhdysvallat, jotka ovat ensisijaisesti huolissaan Kiinan pysäyttämättömästä noususta, eivät voi harrastaa mytomaaniaa paljon pidempään.
Ja lisäksi heillä on “parempaa [tai huonompaa, näkökulmasta riippuen] kalaa paistettavana”…