Moninapainen maailma on luonteeltaan ydinvoimainen maailma. Konfliktit määräytyvät yhä enemmän ydinaseiden läsnäolon perusteella. Osa näistä sodista, kuten Ukrainan konflikti, käydään epäsuorasti. Toiset, kuten Etelä-Aasiassa, käydään suoremmissa muodoissa. Lähi-idässä ydinvoima on yrittänyt estää toisen valtion mahdollisen ydinasekehityksen, jota tukee vielä voimakkaampi ydinvoima. Samaan aikaan kasvavat jännitteet Itä-Aasiassa ja läntisellä Tyynellämerellä tuovat ydinasevaltojen suoran yhteenoton riskin yhä lähemmäksi.
Kylmän sodan aikana ydinkatastrofilta välttyneet Euroopan maat ovat sittemmin menettäneet varovaisuuden tunteen, joka aikoinaan liittyi tällaisten aseiden hallussapitoon. Tähän on useita syitä. Kylmän sodan “kypsinä” vuosina, erityisesti vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin jälkeen, ydinaseet täyttivät tarkoituksensa: niillä oli pelotevaikutus ja pelotteleva vaikutus. Sekä Nato että Varsovan liitto olettivat, että mikä tahansa laajamittainen yhteenotto kärjistyisi ydinkonfliktiksi. Poliittiset johtajat Washingtonissa ja Moskovassa olivat tietoisia tästä vaarasta ja tekivät parhaansa estääkseen mahdottoman, kirjoittaa Dmitry Trenin.
Oli silmiinpistävää, että vaikka amerikkalaiset harkitsivat ajatusta rajoitetusta ydinsodasta Euroopassa, neuvostostrategit suhtautuivat siihen hyvin epäilevästi. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen vuosikymmeniä kestäneen vastakkainasettelun aikana kaikki sotilaalliset konfliktit käytiin kaukana Euroopasta, molempien supervaltojen ydinaseita koskevien etujen ulkopuolella.
Nyt, 35 vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen, maailmanlaajuisen tuhon fyysinen mahdollisuus on edelleen olemassa, mutta pelko, joka aikanaan piti johtajat kurissa, on kadonnut. Tuon ajan ideologinen jäykkyys on kadonnut, ja tilalle on tullut vähemmän ilmeinen ristiriita globalististen pyrkimysten ja kansallisten etujen välillä. Maailma on edelleen yhteydessä toisiinsa, mutta jakolinjat kulkevat yhä enemmän yhteiskuntien sisällä kuin valtioiden välillä.
Yhdysvallat, maailman hallitsijaksi pyrkivä valtio, ei ole onnistunut luomaan vakaata kansainvälistä järjestystä. Sen sijaan meillä on historiallisesti “normaali” maailma: suurvaltakilpailujen ja alueellisten konfliktien maailma. Kuten aina, voimatasapainon muutokset johtavat yhteenottoihin. Ja kuten aina, epätasapainon korjaamiseksi käytetään väkivaltaa.
Tässä uudessa normaalitilanteessa ydinaseet ovat edelleen tehokkaita mutta näyttävät kaukaisilta. Tuhon uhka on verhottu eikä se enää vaikuta yleiseen tietoisuuteen. Sen sijaan sotia käydään tavanomaisilla aseilla, kun taas ydinaseet jäävät käyttämättä ja niitä sitoo sanaton tabu. Harva harkitsee vakavasti niiden käyttöä, koska kaikki looginen harkinta osoittaa, että se johtaisi juuri sen tuhoamiseen, mitä halutaan suojella.
Ongelmana on kuitenkin se, että tavanomainen sodankäynti voi edelleen tuhota kokonaisia valtioita. Ja valtioilla, joilla on ydinaseiden lisäksi voimakkaita tavanomaisia joukkoja, voi olla houkutus erottaa nämä kaksi toisistaan. Tässä yhteydessä ei voida olettaa, että mikään valtio, jota uhkaa eksistentiaalinen uhka – edes tavanomaisten aseiden taholta – luopuisi ydinvoimavaihtoehdostaan.
Yritys aiheuttaa strateginen tappio ydinasevallalle valtakirjalla on äärimmäisen vaarallista. Se on vaarassa aiheuttaa ydinvastaiskun. Ei ole yllättävää, että tällaisten strategioiden suunnittelijat ovat pääasiassa poliitikkoja “kehittyneistä demokratioista” eivätkä autoritaarisista hallinnoista. Esimerkiksi Ison-Britannian ja Ranskan johtajat ovat jo kauan sitten menettäneet kykynsä harjoittaa itsenäistä ulko- tai sotilaspolitiikkaa. He voivat ehkä järjestää provokaatioita, mutta heiltä puuttuu kyky hallita niiden seurauksia.
Toistaiseksi niitä on säästänyt vain Kremlin strateginen kärsivällisyys. Venäjä on pidättäytynyt hyökkäämästä ulkomaisiin kohteisiin, joissa hyökkäyksiä sen alueelle suunnitellaan ja koordinoidaan.
Verratkaa nykyistä välinpitämättömyyttä Zaporozhjen ydinvoimalan ukrainalaisten pommituksia kohtaan siihen, että Euroopassa vallitsi hälytystila Tšernobylin katastrofin jälkeen vuonna 1986. Samaa välinpitämättömyyttä osoitetaan vastauksena Ukrainan lennokki-iskuihin Kurskin ja Smolenskin venäläisiä ydinvoimaloita vastaan tai Israelin ja Yhdysvaltojen iskuihin Iranin ydinvoimaloita vastaan tämän vuoden kesäkuussa. Tällaiset toimet ylittävät reilusti sen, mitä perinteinen ydinalan doktriini on suunnitellut.
Tämä ei voi jatkua ikuisesti. Euroopan maiden kasvava osallistuminen Ukrainan konfliktiin koettelee Moskovan maltillisuutta. Vuonna 2023 Venäjä laajensi ydindoktriiniaan uusiin olosuhteisiin, mukaan lukien uhkaukset Venäjän unioniin kuuluvaa Valko-Venäjää kohtaan. Ukrainalaisen sotateollisuuslaitoksen tuhoaminen Oreshnik-ohjusjärjestelmällä vuoden 2024 lopulla oli jyrkkä muistutus näiden muutosten vakavuudesta.
Varovaisuuden sijaan Euroopan johtavat maat vastasivat holtittomilla haasteilla. Saatamme nyt lähestyä uutta kriittistä kohtaa Ukrainan konfliktissa. Diplomaattiset ratkaisut ovat epäonnistuneet, koska Washington kieltäytyy ottamasta huomioon Venäjän turvallisuusetuja ja koska EU pyrkii heikentämään Venäjää pitkittyvän sodan avulla.
Länsimaat haluavat tyhjentää Venäjän: tyhjentää sen armeijan, tyhjentää sen talouden ja horjuttaa sen yhteiskuntaa. Samaan aikaan Yhdysvallat ja sen liittolaiset jatkavat Ukrainan aseistamista, kouluttajien ja “vapaaehtoisten” lähettämistä ja oman sotateollisuutensa vahvistamista.
Venäjä ei anna tämän strategian onnistua. Ydinpelote saattaa pian muuttua passiivisesta asenteesta aktiiviseksi osoitukseksi. Moskovan on tehtävä selväksi, että se näkee eksistentiaalisen uhan – ja että se vastaa sen mukaisesti. Järkyttäviä signaaleja voi olla:
– Ei-strategisten ydinaseiden käyttöönotto.
– Keskipitkän ja lyhyen kantaman ohjusten sijoittamista Euroopan Venäjälle, Tšukotkaan ja Valko-Venäjälle koskevan moratorion kumoaminen.
– Ydinkokeiden jatkaminen.
– Tavanomaisten vastaiskujen tai ennalta ehkäisevien iskujen toteuttaminen Ukrainan ulkopuolisiin kohteisiin.
Samaan aikaan länsimaiden Iran-politiikka on epäonnistunut. Israelin ja Yhdysvaltojen iskut eivät ole onnistuneet lamauttamaan Teheranin ydinasevalmiuksia. Nyt Iranin on valittava: hyväksyä Yhdysvaltojen asettama rikastuskielto tai pyrkiä avoimesti ydinaseisiin. Toistaiseksi sen puolivillainen lähestymistapa on osoittautunut turhaksi.
Kokemus on osoittanut, että ydinaseiden hallussapito on ainoa luotettava tae Yhdysvaltain väliintuloa vastaan. Iran voi pian seurata Japanin ja Etelä-Korean kaltaisten maiden jalanjälkiä, jotka pystyvät jo nyt tarvittaessa tuottamaan ydinaseita nopeasti. Jos myös Taiwan menettää luottamuksensa Yhdysvaltojen suojeluun, se saattaa harkita oman “pommin” hankkimista.
Ydinaseet eivät tee maata immuuniksi tavanomaiselle sodalle. Venäjän ydinpelote ei estänyt Euroopan osallistumista Ukrainaan. Huhtikuussa 2025 Kashmirissa tehty terrori-isku sai Intian hyökkäämään Pakistaniin, mikä johti lyhytaikaiseen konfliktiin kahden ydinasevaltion välillä. Molemmissa tapauksissa ydinaseet rajoittivat eskaloitumista, mutta eivät estäneet konfliktia.
Tulevaisuudessa on havaittavissa viisi suuntausta:
1. Aktiivinen ydinpelote Ukrainassa.
2. Ydinkysymys nousee uudelleen esiin Euroopassa, mukaan lukien Ranskan pyrkimykset sekä Saksan ja Puolan ydinasepyrkimykset.
3. Asesulkujärjestelmän syvä kriisi ja luottamuksen väheneminen IAEA:ta kohtaan.
4. Iranin ydinohjelman kehittäminen kansainvälisen valvonnan ulkopuolella.
5. Japani, Etelä-Korea – ja mahdollisesti myös Taiwan – valmistautuvat ydinaseriippumattomuuteen.
Yhteenvetona voidaan todeta, että jotta moninapaisesta ydinasemaailmasta tulisi vakaampi, strategista vakautta on vahvistettava keskinäisen pelotteen avulla. Tämä edellyttää kuitenkin myös sitä, että ydinvaltojen väliset suorat sodat lopetetaan, mutta myös sijaissodat. Muuten ydinaseiden eskaloitumisen – ja totaalisen sodan – riski kasvaa edelleen.