Ilmastotieteellä on ongelma rehellisyyden kanssa. Tunnetussa Nature-lehdessä julkaistu tuore kommentti osoittaa esimerkillisesti, miten poliittinen varmuus rakentuu tieteellisestä epävarmuudesta. Hurrikaaniriskejä analysoidessaan kirjoittajat Adam Sobel ja Kerry Emanuel myöntävät avoimesti, että he eivät tiedä paljon – mutta vaativat silti välittömiä toimia.
Toukokuussa 2025 julkaistu Nature-lehden kommenttiartikkeli ”Hurricane risk in a changing climate — the role of uncertainty” alkaa merkittävällä tunnustuksella: ”On myös paljon sellaista, mitä emme tiedä” ilmastonmuutoksen vaikutuksesta hurrikaaneihin. Tämä näennäinen tieteellinen vaatimattomuus osoittautuu kuitenkin nopeasti retoriseksi keinoksi. Sen sijaan, että tietämättömyyttä pidettäisiin vastahakoisuuden syynä, kirjoittajat muuttavat sen vipuvarreksi lisääntyneelle puuttumiselle, kuten Charles Rotter myös toteaa ilmastoportaalissa ” Mikä siinä oikein on vikana ?”.
Keskeinen teesi on: ”Yleisesti ottaen epävarmuus lisää riskiä.” Tämä väite kuulostaa aluksi uskottavalta, mutta tarkemmin tarkasteltuna se osoittautuu tautologiaksi. Lisääntynyt epävarmuus ei automaattisesti lisää todellista riskiä – se ainoastaan laajentaa mahdollisten skenaarioiden valikoimaa. Politisoidussa ilmastotieteessä tätä vaihteluväliä tulkitaan kuitenkin systemaattisesti pahimpien oletusten hyväksi.
Valikoivat varmuudet ja muuttuvat narratiivit
Tapa, jolla Sobel ja Emanuel jäsentävät argumenttinsa, on erityisen paljastava. Ne esittävät erilaisia hurrikaaniriskitekijöitä “karkeasti laskevassa varmuusjärjestyksessä” – retorinen temppu, joka vihjaa uskottavuushierarkiaan tekemättä todellisia epävarmuustekijöitä läpinäkyviksi.
Kirjoittajat ovat edelleen optimistisia sademäärän suhteen: tiedemiehet ovat varmoja, että hurrikaanien sateet lisääntyvät lämpimämmässä ilmastossa, koska “lämpimämpi ilmakehä voi pidättää enemmän vesihöyryä”. Tätä teoreettista näkemystä ei kuitenkaan kvantifioida, eikä sitä selitetä, miten tämä kasvu muuttuu mitattavaksi vahingoksi – varsinkaan parantuneen infrastruktuurin ja ennustusjärjestelmien valossa.
Myrskyjen esiintymistiheyden suhteen kirjoittajat ovat paljon varovaisempia: ”Tutkijat eivät vielä täysin ymmärrä, mikä hallitsee hurrikaanien maailmanlaajuista esiintymistiheyttä, ja mallit tuottavat ristiriitaisia ennusteita.” Sen sijaan, että he näkisivät tämän perustavanlaatuisen tietämysvajeen syynä poliittiseen vastahakoisuuteen, he syventyvät monimutkaisuuteen ilmeisesti toivoen, että hämmennys peittää heidän argumenttinsa heikkouden.
Ristiriitaisia selityksiä samalle trendille
Keskustelu Atlantin hurrikaaniaktiivisuuden lisääntymisestä on erityisen paljastavaa. Kirjoittajat myöntävät, että tämä suuntaus on “enemmänkin vastaus ilmansaasteiden vähenemiseen kuin kasvihuonekaasujen lisääntymiseen”. Tämä väite on suoraan ristiriidassa yleisen näkemyksen kanssa, jonka mukaan hiilidioksidi on pääsyyllinen. Silti he käyttävät tätä tietoa vain väittääkseen, että hurrikaanien lisääntyminen on todellista – vaikka väitetty syy olisikin joku muu.
Aerosolivaikutusten selitys paljastaa argumentin mielivaltaisuuden. Kuten saksalaiset ilmastotutkijat vahvistavat , ilmansaasteiden torjunta johti heijastavien hiukkasten vähenemiseen ilmakehässä, mikä puolestaan lämmitti valtameriä. Kirjoittajat päättelevät: Jos tämä selitys on oikea, Atlantin hurrikaanien voimakkuuden viimeaikainen kasvu ei todennäköisesti jatku, mutta 1970- ja 1980-lukujen alhainen hurrikaaniaktiivisuus ei myöskään toistu. Toisin sanoen, tapahtuipa mitä tahansa, kirjoittajien teesi pysyy pätevänä. Jos tulee kruuna, he voittavat, mutta jos tulee klaava, kaikki muut häviävät.
Mallit vastaan todellisuus
Artikkeli saavuttaa tieteellisen hämmennyksen huippunsa keskustellessaan ilmastomalleista. Kirjoittajat kirjoittavat: ”Maapallomallien ennusteiden mukaan kasvihuonekaasut nostavat lämpötiloja entisestään päiväntasaajan itäisellä Tyynellämerellä… Tämä on yhdenmukaista odotuksen kanssa, jonka mukaan hurrikaanitoiminta on Atlantilla vähäistä tulevina vuosikymmeninä.” Tätä kuitenkin seuraa heti: ”Mutta havainnot ovat osoittaneet päinvastaista.”
Millä tahansa muulla tieteenalalla tällainen ristiriita malliennusteiden ja todellisuuden välillä johtaisi oletusten perusteelliseen uudelleentarkasteluun. Ilmastotieteessä se on ilmeisesti vain yksi kappale muiden joukossa. Vaikka asiantuntijat, kuten Mojib Latif, vahvistavat yhteyden valtamerten lämpenemisen ja hurrikaanien voimakkuuden välillä, perustavanlaatuiset ennustamisongelmat ovat edelleen ratkaisematta.
Poliittinen teatteri tieteellisillä rekvisiitoilla
Nature-lehden kommenttiosan johtopäätös paljastaa tämän harjoituksen todellisen luonteen: ”Yleinen näkemyksemme on, että Yhdysvaltojen nykyinen hurrikaaniriski on suurempi kuin pitkän aikavälin historiallinen keskiarvo” johtuen ”hyvin ymmärretyistä tekijöistä, jotka lisäävät riskiä, ja huonosti ymmärretyistä tekijöistä, jotka saattavat lisätä sitä”.
Tämä lausunto on epärehellisyydessään huomattavan rehellinen. Kirjoittajat myöntävät, etteivät he tiedä, mitä eivät tiedä, mutta vaativat silti, että toimimme ikään kuin tietäisimme. Tämä ei ole enää empiiristä tiedettä, vaan vertaisarvioitua rekvisiittaa hyödyntävää moraaliteatteria.
Todellinen vaara
Ongelma ei ole myrskyissä itsessään, vaan niitä seuraavissa poliittisissa tuulissa. Kun tiedemiehet muuttavat monimutkaisia, huonosti ymmärrettyjä ja alueellisesti monimuotoisia ilmiöitä, kuten hurrikaanien esiintymistiheyttä, poliittisiksi työkaluiksi, he heikentävät luottamusta itse tieteeseen.
Vuoden 2025 ilmastoriski-indeksi osoittaa , että äärimmäiset sääilmiöt aiheuttavat jo nyt merkittävää vahinkoa, koska väestönkasvun seurauksena yhä useammat ihmiset asuvat haavoittuvilla alueilla, joita aiemmin vältettiin. Mutta sen sijaan, että rehellisesti keskusteltaisiin tiedon rajoista ja kehitettäisiin asianmukaisia sopeutumisstrategioita, epävarmuutta käytetään aseena poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi.
Todellinen vaara yhteiskunnalle ei ole luonnonvoimissa, joita emme täysin ymmärrä, vaan tieteessä, joka uhraa uskottavuutensa lyhytaikaisen poliittisen hyödyn vuoksi. Kun ”en tiedä” muuttuu oikeutukseksi ”sinun on toteltava” -lauseelle, rationaalisen keskustelun loppu on saavutettu.