Viimeaikaiset väitteet, joiden mukaan öljy- ja kaasuyhtiöiden päästöistä voisi vetää suoran kausaalisen linkin yksittäisiin helleaaltoihin, saavat kylmää vettä niskaansa historiallisen datan ja ilmastotieteen epävarmuuksien myötä. USA:n viralliset tilastot osoittavat, että helleaallot olivat pahimmillaan 1930-luvulla Dust Bowl -kaudella, eivät 2020-luvulla. NOAA:n ja EPA:n aineisto tukee tätä selkeästi.
Kritiikki kohdistuu myös käytettyyn menetelmään: yritysten päästöjä verrataan mallinnettuun “vaihtoehtomaailmaan” ilman fossiilisia. Mallit ovat kuitenkin täynnä epävarmuuksia, eikä niistä voi päätellä juridisesti sitovia syy-seuraussuhteita. Esimerkiksi IPCC itsekin myöntää, että äärisään alueellista attribuutiota on vaikea osoittaa luotettavasti.
Case Pacific Northwest 2021 paljastaa ongelman: lämpöaalto nousi 30–40 astetta yli normaalin, mutta tutkijoiden mukaan ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos selitti vain 1–2 astetta. Loppu oli seurausta luonnollisista ilmakehän kuvioista.
Lisäksi vastuu ei ole yksin energiayhtiöillä: fossiilisia käyttävät hallitukset, teollisuus ja kuluttajat. Yritysten demonisointi on enemmän poliittista narratiivia kuin tiedettä.
Johtopäätös: lyhytnäköiset väitteet hämärtävät kokonaiskuvaa. Pitkän aikavälin data kertoo, että helleaallot ovat toistuva osa ilmastojärjestelmää – eivät yksinkertainen syyllistämisväline.