Voi hyvänen aika, mitä poliittista sirkusta olemme jälleen saaneet todistaa! Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaaminen on kuin huonosti käsikirjoitettu reality-show, jossa pääosassa on kaksi itseään maailman pelastajiksi tituleeraavaa egoa ja sivuroolissa Euroopan niin sanottu “halukkaiden koalitio”, joka tunkee väkisin lavalle kuin kutsumaton vieras häihin. Tämä koko episodi on täydellinen esimerkki siitä, miten geopolitiikka voi muuttua farssiksi, kun pelurit unohtavat, kenen kustannuksella tätä peliä pelataan – nimittäin Ukrainan.
Aloitetaanpa Trumpista ja Putinista, tuosta kaksikosta, joka tuntuu nauttivan toistensa seurasta kuin vanhat kaverit golfkentällä. Trump, tuo itseään rauhanlähettilääksi kutsuva showmies, näkee itsensä Nobelin rauhanpalkinnon arvoisena visionäärinä, joka ratkaisee Ukrainan sodan kädenkäänteessä. Todellisuudessa hänen tapaamisensa Putinin kanssa Alaskassa oli pelkkää teatteria – kättelyä, hymyilyä ja tyhjiä lupauksia, jotka eivät kestä päivänvaloa. Trumpin puheet “suorasta rauhansopimuksesta” ilman tulitaukoa ovat kuin ehdotus, että palava talo sammutetaan kaatamalla siihen bensaa. Ja Putin? Hän istuu pöydän ääressä kuin kissa, joka on juuri nielaissut kermakakun, tietäen, että Trumpin turhamaisuus on hänen paras aseensa. Putin ei lupaa mitään, paitsi ehkä pitää itsensä vallassa ja Venäjän suurvaltana, samalla kun hän hieroo käsiään Donetskin ja Luhanskin alueiden suhteen.
Mutta entä sitten tämä Euroopan “halukkaiden koalitio”? Miksi ihmeessä heidän piti tunkea mukaan tähän kaksintaisteluun, kuin joukko besserwissereitä, jotka luulevat voivansa pelastaa tilanteen pelkällä moraalisella ylemmyydellään? Tämä koalitio – Ranska, Britannia, Saksa, Suomi ja muutama muu – on kuin koulunäytelmän statistiryhmä, joka yrittää varastaa shown huutamalla kulisseista. Heidän “yhtenäinen tilannekuvansa” ja loputtomat videokokouksensa ovat pelkkää pönöttämistä, joka ei tuo rauhaa Ukrainaan yhtään sen nopeammin. Heidän mantransa on, että “Ukrainasta ei voi päättää ilman Ukrainaa”, mutta samalla he ovat valmiita nyökkäilemään Trumpin suuntaan, kun tämä puhuu alueluovutuksista. Missä on selkäranka? Missä on se kuuluisa eurooppalainen päättäväisyys, jota presidentti Stubb ja kumppanit niin pontevasti julistavat? Todellisuudessa he pelkäävät, että Trump vetää maton heidän jalkojensa alta ja jättää Euroopan yksin Venäjän kanssa, joten he juoksevat hänen perässään kuin koiranpennut.
Erityisen surkuhupaisaa on Suomen rooli tässä näytelmässä. Presidentti Stubb, tuo Trumpin “kuiskaaja”, on ilmeisesti päättänyt, että Suomi on nyt suurvaltojen pelikentällä keskeinen toimija. Hänen tiivis yhteydenpitonsa Trumpiin ja osallistumisensa jokaiseen mahdolliseen kokoukseen on kuin yritys todistaa, että pieni Suomi voi istua isojen poikien pöydässä. Mutta mitä hyötyä tästä on? Stubbin rooli on ollut “poikkeuksellisen silmiinpistävä”, kuten tutkija Matti Pesu asian ilmaisi, mutta onko se tuonut mitään konkreettista? Vai onko kyse vain siitä, että Stubb haluaa kiillottaa omaa kansainvälistä imagoaan? Samaan aikaan Ukraina taistelee olemassaolostaan, ja me täällä pohjoisessa patsastelemme kuin olisimme ratkaisemassa maailman kohtaloa.
Ja sitten on vielä Ukraina, tuo koko shown todellinen uhri, joka jää jälleen kerran suurvaltojen pelinappulaksi. Volodymyr Zelenskyi yrittää pitää pintansa, mutta hänen asemansa on kuin tightrope-kävelijällä, joka tasapainoilee Trumpin ja Putinin välisten oikkujen varassa. Euroopan “halukkaiden koalitio” puhuu kauniisti turvatakuista, mutta kun Trump ja Putin alkavat puhua alueluovutuksista, missä ovat ne konkreettiset lupaukset? Naton viidennen artiklan kaltaiset turvatakuut kuulostavat kivalta, mutta kun Putin on kerran osoittanut, että sopimukset ovat hänelle pelkkää paperia, miksi ihmeessä kukaan luottaisi niihin?
Tämä koko tapaaminen ja siihen liittyvä koalitioiden vouhotus on yksi iso poliittinen fiasko. Trump haluaa kruunun päähänsä rauhanvälittäjänä, Putin haluaa pitää kiinni vallastaan ja aluevaatimuksistaan, ja Eurooppa juoksee perässä toivoen, että se voi jotenkin pelastaa kasvonsa. Ukraina jää yksin, ja “halukkaiden koalitio” on pelkkä kulissi, joka peittää alleen Euroopan kyvyttömyyden toimia päättäväisesti ilman Yhdysvaltojen siunausta. Jos tämä on maailmanpolitiikan huipputasoa, niin voi meitä. On aika lopettaa tämä sirkus ja keskittyä siihen, mikä todella merkitsee: Ukrainan suvereniteetin ja oikeudenmukaisen rauhan takaamiseen, ilman että sitä uhrataan suurvaltojen egopelien alttarilla.
KK