Transhumanismia ei rakenneta “päätöksellä”. Se syntyy, kun tarpeeksi moni arkipäiväinen valinta muuttuu oletukseksi — ja opt-out alkaa tuntua rangaistukselta. Ja se on paljon vaarallisempi mekanismi kuin mikään yksittäinen kabinettisuunnitelma.
Truth11 linkkaa American Thinkerin tekstiin, jossa Bret Weinstein varoittelee siitä, että AI alkaa muistuttaa enemmän “elävää järjestelmää” kuin työkalua — jotain, joka kasvaa, mukautuu ja alkaa muokata tekijäänsä. (American Thinker) Se on retorisesti vähän melodramaattista, mutta ytimessä on hyvä havainto: tämä ei ole enää pelkkä “uusi sovellus”. Tämä on infrastruktuuria, joka alkaa ohjata ihmisten käyttäytymistä, työnjakoa ja lopulta normaaliuden rajoja.
Ja nyt se tärkein: vaikka kaikki puhe “elävästä järjestelmästä” olisi pelkkää metaforaa, ongelma ei katoa. Sillä transhumanismi ei tarvitse mitään “tietoista pahuutta”. Se tarvitsee vain neljä asiaa: mukavuuden, kilpailun, riippuvuuden ja hiljaisen pakon.
Context
Tavallinen keskustelu transhumanismista menee kahteen ääripäähän.
Toisessa päässä on techno-utopia: lisää kykyjä, vähemmän kipua, pidempi elämä, parempi oppiminen, “päivityksiä” ihmiselle. Toisessa päässä on scifi-dystopia: implanttiorjuus, mielenhallinta, kastijärjestelmä, uudet “lajit”.
Molemmat voivat olla oikeassa ja silti hyödyttömiä. Ne katsovat loppupistettä. Todellinen peli on välissä: siinä vaiheessa, kun teknologia ei vielä ole “kyborgi”, mutta se on jo tarpeeksi kätevä, halpa ja kaikkialla, että ilman sitä olet hitaampi, kömpelömpi ja kalliimpi.
Silloin transhumanismi ei tule ovesta sisään fanfaarilla. Se tulee kuin uusi työtapa. Ja sitten se onkin yhtäkkiä “ammattitaito”.
Evidence
Ensimmäinen ankkuri on neuroteknologia. Ei hypoteettisena, vaan kliinisenä.
AP raportoi kokeellisesta aivo–tietokone-rajapinnasta, joka kääntää puheeseen liittyvät ajatukset puheeksi reaaliajassa. “Streaming approach”, 80 millisekunnin pätkissä, luonnollisemman keskustelun rytmi. (AP News) UC Davisin kuvauksessa vastaava ajatus konkretisoituu vielä arkisemmaksi: ALS-potilas “puhuu” perheensä kanssa reaaliajassa ja pystyy jopa muuttamaan intonaatiota ja “laulamaan” yksinkertaisia melodioita. (health.ucdavis.edu) Tämä on aidosti hienoa. Ja samalla se kertoo, että “rajapinta hermostoon” ei ole enää pelkkä tulevaisuuden käsite.
Toinen ankkuri on kognitiivinen ulkoistaminen. Ei “AI tekee sinusta tyhmän” -höpinänä, vaan ilmiönä, jossa ajattelu siirtyy osittain työkalulle — ja se muuttaa käyttäytymistä.
Time tiivistää MIT Media Labin (preprint) -tutkimuksen huolen: ChatGPT-ryhmällä havaittiin matalampaa aivoaktiivisuutta/engagementia verrattuna hakukone- ja “ei työkaluja” -ryhmiin, ja osa osallistujista ajautui suoraan copy-paste -tapaan. Samalla tutkimus muistuttaa rajoitteista: pieni otos, ei vertaisarvioitu. (TIME) Tuo on juuri se taso, jolla asiasta kannattaa puhua: signaaleina, ei lopullisina tuomioina.
Kolmas ankkuri on eettinen kehys. Erler & Müller listaavat hyvin sen, missä todellinen “enhancement”-keskustelu oikeasti roikkuu: suorituskyky, turvallisuus, manipulointi, yksityisyys, kognitiivinen vapaus, autenttisuus ja reiluus — ja se, että hyötyjä voidaan saavuttaa, mutta teknisiä ja eettisiä esteitä on paljon. (arXiv)
Eli: teknologia on oikeaa. Hyöty on oikeaa. Ja siksi myös riski on oikea.
Analysis
Tässä se väite, jonka monet kiertävät: transhumanismin “ongelma” ei ole implantti. Ongelma on, että valinnasta tulee normi, ja normista tulee vaatimus.
Se tapahtuu kolmella reitillä.
1) Mukavuus → riippuvuus (pehmeä koukku)
Kun AI tekee työn puolestasi, se ei vie “älyäsi” — se vie harjoituskerran. Kun tarpeeksi monta harjoituskertaa jää välistä, syntyy riippuvuus: et siksi, että et pystyisi ajattelemaan, vaan koska et enää ehdi ajatella samalla tavalla kuin ennen. Työn tempo ja vertailu muuttuvat.
2) Kilpailu → pakko (kovempi koukku)
Jos yksi tiimi käyttää “älykkäämpää” työkalua ja toinen ei, se ei ole enää mielipidekysymys. Se muuttuu KPI:ksi. Sama tapahtuu koulussa, terveydenhuollossa, hallinnossa. Aina löytyy perustelu: “tehokkuus”, “laatu”, “turvallisuus”.
3) Terapia → enhancement (liukuva raja)
BCI, joka antaa puhekyvyn takaisin, on terapeuttinen. Mutta sama tekninen perusta voi myöhemmin tarjota “paremman” puheen, nopeamman kirjoittamisen, hiljaisen komennon järjestelmille. Ja silloin kuvioon tulee maksaja: vakuutus, työnantaja, valtio. Se, joka maksaa, alkaa määritellä, mikä on “normaali” ja mikä on “tarpeellinen”.
Tämä on se kohta, jossa salaliittoteoriat ovat tarpeettomia. Et tarvitse pahaa neroa. Tarvitset vain instituution, joka sanoo: “tämä on vapaaehtoinen” — ja lisää perään pienen rivin: “ilman tätä et saa samaa palvelua / et saa samaa paikkaa / et ole yhtä tuottava.”
Se on moderni pakko. Ei pamppu. Ei kielto. Pelkkä opt-out -vero.
Ja kyllä: American Thinkerin kuvaus “pienistä, huomaamattomista päätöksistä” osuu juuri tähän. (American Thinker) Se ei ole ennustus “uudesta lajista” ensi vuonna. Se on kuvaus siitä, miten normaalius vaihtuu.
Implications
Jos transhumanismi on prosessi eikä tapahtuma, niin myös vastaukset ovat prosessia. Ei tarvitse “kieltää teknologiaa”. Pitää estää se, että teknologia muuttuu kansalaiskelpoisuuden ehdoksi.
Kolme käytännön periaatetta:
1) Oikeus analogiseen elämään ei saa olla luksustuote.
Oikeus tehdä työtä, opiskella ja asioida ilman jatkuvaa AI-välitettä tai kognitiivista seurantaa pitää kirjata niin, että siitä ei tule “vain niille, joilla on varaa”.
2) Terapia ja enhancement pitää erottaa hallinnollisesti ja taloudellisesti.
Muuten käy niin, että terapeuttiset läpimurrot alkavat vetää perässään “tehostepaketteja”, ja lopulta koko järjestelmä liukuu siihen, että normaali määritellään uudelleen maksajan ehdoilla.
3) Suostumus ei riitä, jos vaihtoehto on rangaistus.
“Suostumus” on tyhjä sana, jos vaihtoehto on hitaampi palvelu, huonompi vakuutus, pienempi palkka tai ulossulkeminen. Silloin se ei ole suostumus. Se on muotoiltu pakko.
Tämä on se keskustelu, jota pitäisi käydä ennen kuin hermostoon menevät rajapinnat ovat massatuote. Ei siksi, että kehitys olisi paha — vaan siksi, että kehitys ilman jarruja menee aina sinne, missä kannustimet ovat.
Verdict
Transhumanismi ei ole välttämättä dystopia. Mutta “se ei tarvitse salaliittoa” on juuri se syy, miksi se kannattaa ottaa vakavasti.
Pahin tulevaisuus ei synny siitä, että joku päättää tehdä ihmisistä koneita. Se syntyy siitä, että me annamme järjestelmän rakentaa uuden normaalin — pala kerrallaan — ja heräämme vasta, kun opt-out tarkoittaa syrjäytymistä.
Silloin on myöhäistä huutaa “miksi kukaan ei kertonut”. Kyllä kertoi. Se vain kuulosti liian arkiselta ollakseen uhka.
📚 Lähteet
- Truth11: “Sleepwalking Toward a Transhuman Future” (Truth11.com)
- American Thinker: “Are We Sleepwalking Toward a Transhuman Future?” (American Thinker)
- AP News: BCI kääntää ajatukset puheeksi reaaliajassa (AP News)
- UC Davis Health: reaaliaikainen “BCI-ääni” ALS-potilaalle (health.ucdavis.edu)
- TIME: MIT Media Lab -preprint ja huoli kriittisestä ajattelusta (TIME)
- arXiv: Erler & Müller, “AI as IA” (eettiset riskit ja hyödyt) (arXiv)