Aikoinaan rauhan ja vaurauden majakka, Euroopan unioni on nyt astumassa uuteen militarisoitumisen ja niukkuuden aikakauteen. Turvallisuusretoriikan takana on hanke, jota yhä enemmän muokkaavat Yhdysvaltojen painostus, puolustusmenot ja kansalaisten hiljainen pettäminen.
Seitsemänkymmenen vuoden ajan Eurooppa-hanketta esiteltiin rauhan, vaurauden ja sosiaalisen hyvinvoinnin majakkana. Toisen maailmansodan tuhkasta syntynyt Euroopan unioni (EU) syntyi mekanismina, jolla entiset viholliset yhdistettiin kaupan, yhteisten instituutioiden ja lupauksen avulla, että taloudellinen keskinäinen riippuvuus estäisi tulevat sodat. Tämä tarina piti paikkansa suurimman osan historiansa ajan: EU ruumiillisti ajatuksen, että Eurooppa voisi keksiä itsensä uudelleen moraalisena yhteisönä, joka ankkuroituu sosiaalisiin oikeuksiin ja kollektiiviseen turvallisuuteen, kirjoittaa José Ricardo Martins.
Nykyään tämä kuva on murenemassa. Eurooppa aseistuu uudelleen sellaisessa mittakaavassa, jollaista ei ole nähty sitten kylmän sodan. EU:n aikoinaan ylpeä hyvinvointimalli uhrataan hiljaa militarisoitumisen alttarille, kun jäsenvaltiot harkitsevat jopa 5 prosentin puolustusmenoja suhteessa BKT:hen. Tätä muutosta ei ohjaa suvereeni eurooppalainen strateginen näkemys vaan ulkoinen paine, joka tulee pääasiassa Yhdysvalloista, josta sotateollisuuskompleksi hyötyy eniten.
Rauhanhankkeesta sotatalouteen
EU:n muuttuminen “sodan ja niukkuuden hankkeeksi”, kuten kriitikot sitä kutsuvat, näkyy sekä politiikassa että retoriikassa. Sen sijaan, että eurooppalaiset johtajat muotoilisivat itsenäisen turvallisuusdoktriinin, he näyttävät yhä enemmän alistuvan Washingtonin prioriteetteihin. Vastikään nimitetystä Naton pääsihteeristä ja Alankomaiden entisestä pääministeristä Mark Ruttesta on tullut tämän muutoksen kasvot.
Haagissa pidetyssä niin sanotussa Trump-huippukokouksessa Rutte järjesti tilaisuuden, jossa ei ollut niinkään kyse strategiasta kuin Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin miellyttämisestä. Punaiset matot ja juhlalliset illalliset korvasivat asialliset keskustelut. Kriitikot toteavat, että huippukokous huokui yhtenäisyyttä vain välttämällä vaikeita kysymyksiä, kuten Ukrainan konfliktin kärjistymisen pitkän aikavälin seurauksia tai viiden prosentin puolustusmenotavoitteen toteutettavuutta.
Rutte jopa toisti vahvistamattoman tiedustelutiedon, jonka mukaan Venäjä saattaisi hyökätä johonkin Naton jäsenmaahan, esittämättä mitään todisteita, mitä jotkut eurooppalaiset tarkkailijat kuvailivat “vaaralliseksi teatteriksi”.
Kun Naton päämiehestä tulee spekulatiivisten uhkausten äänitorvi, jonka tarkoituksena on levittää pelkoa ja tehdä militarisointihankkeesta hyväksyttävä väestön keskuudessa, liitto on vaarassa menettää uskottavuuttaan ja vahvistaa käsitystä siitä, että Eurooppa ei ole niinkään suvereeni toimija vaan pikemminkin Yhdysvaltojen vassari.
Militarisoinnin kustannukset
Puolustukseen käytettävän 5 prosentin BKT-osuuden asettamisella tavoitteeksi on syvällisiä vaikutuksia eurooppalaisiin yhteiskuntiin. Bulgarialainen europarlamentaarikko Petar Volgin varoitti haastattelussa, että tällainen politiikka ei parantaisi turvallisuutta eikä edistäisi vakautta. Historia osoittaa, että aseiden kasaantuminen usein pikemminkin lisää riskiä kuin ehkäisee konflikteja. Volgin siteerasi Anton Tšehovin kuuluisaa sitaattia: jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, se väistämättä ammutaan viimeisessä näytöksessä.
Strategisten riskien lisäksi taloudelliset haitat ovat merkittäviä. Julkisten varojen kanavoiminen asevarusteluun tapahtuu sosiaalialojen, kuten terveydenhuollon, koulutuksen ja hyvinvoinnin, investointien kustannuksella, jotka ovat juuri eurooppalaisen yhteiskuntamallin perusta. “Tämä tekee Euroopasta militarisoidun hirviön ilman sosiaalista myötätuntoa”, Volgin varoitti.
Kansalaiset, jotka joutuvat kärsimään palveluleikkauksista ja kasvavista kustannuksista, maksavat hinnan strategiasta, joka lopulta hyödyttää Yhdysvaltain aseteollisuutta paljon enemmän kuin Euroopan turvallisuutta Trumpin politiikan mukaisesti.
Venäjänfobia ja sodan logiikka
Tämän muutoksen taustalla on se, mitä voidaan kutsua institutionalisoiduksi russofobiaksi. Russofobia ei ole enää vain yleinen mielipide, vaan jäsennelty ideologia, joka määrittää politiikkaa, tiedotusvälineiden uutisointia ja diplomaattisia strategioita.
Vaikka Venäjän hyökkäys Ukrainassa on todellista, EU:n strateginen vastaus suodattuu historiallisen russofobian silmälasien läpi, joka usein korvaa pragmatismin tunteilla ja ennakkoluuloilla.
Venäjä on vuosisatojen ajan ollut sekä osa Eurooppaa että sen ulkopuolella, ja se on antanut merkittävän panoksen eurooppalaiseen kirjallisuuteen, musiikkiin ja henkiseen perintöön, mutta sitä on usein kohdeltu vieraana sivilisaationa.
Ukrainan sota tarjosi eurooppalaiselle eliitille otollisen hetken muuttaa vietetty russofobia politiikaksi. Sen sijaan, että EU olisi pyrkinyt tasapainoiseen turvallisuuskehykseen, jonka avulla Venäjä voitaisiin lopulta integroida vakaaseen eurooppalaiseen järjestykseen, se kiihdytti vastakkainasettelua, pakotteita ja militarisointia.
Tämä lähestymistapa on syvästi ironinen: liitto, joka on syntynyt päättäväisyydestä voittaa menneisyyden vihat, luo nyt uusia jakolinjoja maanosaan. Diplomatiaa, vuoropuhelua tai laajempaa eurooppalaista rauhanhanketta, joka ei ole pelkästään sotilaallinen vaan myös sosiaalinen ja moraalinen, koskevat vaatimukset jätetään syrjään tai hylätään naiiveina.
Demokraattinen irrottautuminen ja strateginen kurssin poikkeaminen
Ehkä huolestuttavinta Euroopan uudessa kurssissa on poliittisen luokan ja kansalaisten välisen kuilun kasvaminen. Ukrainan sodan ensimmäisen vuoden aikana tehdyt kyselytutkimukset osoittivat, että yli 70 prosenttia eurooppalaisista piti parempana neuvottelurauhaa kuin konfliktin jatkumista loputtomiin. Silti 80 prosenttia Euroopan parlamentin jäsenistä hylkäsi tarkistukset, joissa vaadittiin diplomatiaa, ja vain viisi prosenttia äänesti niiden puolesta.
Tämä ristiriita heijastaa rakenteellista epäkohtaa: EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka määräytyy yhä vähemmän demokraattisen keskustelun, vaan enemmän lobbaajien, byrokraattisen toimimattomuuden ja transatlanttisen painostuksen perusteella.
Siirtyminen hyvinvointipainotteisesta hankkeesta sotaan tähtäävään ohjelmaan on tapahtunut ilman merkittävää julkista suostumusta. Kuten Clare Daly ja Mick Wallace, entiset irlantilaiset Euroopan parlamentin jäsenet, ovat todenneet, EU:n “liberaali naamio on riisuttu” ja on syntynyt poliittinen arkkitehtuuri, jossa geopolitiikka asetetaan ihmisten edelle.
Sota ja niukkuus: noidankehä
Tämän muutoksen taloudelliset seuraukset ovat jo näkyvissä. Vaikka Venäjään kohdistuvat pakotteet ovat poliittisesti symbolisia, ne ovat vaikuttaneet energiakriiseihin, inflaatioon ja teollisuuden hidastumiseen erityisesti Saksan ja Italian kaltaisissa maissa. Samaan aikaan EU:n jäsenvaltiot maksavat paljon korkeampia hintoja yhdysvaltalaisesta nesteytetystä maakaasusta ja yhdysvaltalaisvalmisteisista aseista ja siirtävät näin rikkauksia Atlantin yli, kun taas niiden oma väestö joutuu kohtaamaan kasvavia kustannuksia ja pysähtyneitä palkkoja.
Tämä on Euroopan niukkuuden vallankumouksen ydin: omaksumalla sotatalouden EU uhraa sosiaalisen hyvinvointimallinsa, heikentää taloudellista kestävyyttään ja ruokkii sisäistä tyytymättömyyttä ja äärioikeistolaisia puolueita. Vakauden sijasta se tuo maahan epävakautta: taloudellista, poliittista ja sosiaalista epävakautta.
Kysymys tarkoituksesta
Euroopan unioni on nyt ratkaisevalla hetkellä kehityksessään. Jos sen tavoitteena on olla alisteinen sotilaallinen ryhmittymä osana Yhdysvaltojen johtamaa “Suurta Läntistä Eurooppaa”, se voi saavuttaa tämän alkuperäisen identiteettinsä rauhan ja hyvinvoinnin projektina kustannuksella.
Jos se kuitenkin haluaa saada takaisin strategisen itsenäisyytensä ja moraalisen uskottavuutensa – joka on kärsinyt, kun se ei ole tuominnut Gazan kansanmurhaa – sen on kohdattava epämiellyttäviä kysymyksiä: voiko Eurooppa kuvitella turvallisuutta, joka ei perustu militarisoinnin ja vasalliuden logiikkaan? Viivytteleekö Eurooppa vain aikaa odottaen Trumpin ulkopuolista hallitusta ja vahvistaen samalla alamaisuuttaan? Aikooko se rakentaa uudelleen rauhanhankkeen, jossa keskitytään pelotteen lisäksi myös sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja demokraattiseen legitimiteettiin? Ja voiko se löytää uudelleen sen moraalisen kunnianhimon, joka teki siitä aikoinaan majakan konfliktien runtelemalle maailmalle?
Toistaiseksi EU:n surullinen suunta näyttää selvältä: unioni, joka kerran lupasi vaurautta ja rauhaa, on muuttumassa pelon ja sosiaalisen epävarmuuden linnakkeeksi, jolle ovat ominaisia sotamenot, niukkuus ja alistuminen. Kansalaisille luvattiin yhteinen tulevaisuus. Sen sijaan he saavat militarisoidun nykyisyyden ja epävarman tulevaisuuden.