Vuonna 2019 Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ilmoitti Euroopan vihreästä sopimuksesta. Hän kuvasi ilmastosuunnitelmaa “hetkeksi, jolloin ihminen laskeutui kuuhun”, Euroopan talouden vallankumoukselliseksi muutokseksi, joka johtaisi kasvihuonekaasupäästöjen nettonollapäästöihin vuoteen 2050 mennessä ja muutoksiin lähes kaikilla talouden aloilla.
Viisi vuotta myöhemmin Green Deal on kuitenkin hajoamassa. Sen sijaan, että Green Deal olisi viitoittanut tietä kohti ilmastojohtajuutta, se paljasti Euroopan unionin syvät rakenteelliset heikkoudet ja sen kyvyttömyyden sovittaa yhteen ympäristötavoitteet ja taloudelliset, demokraattiset ja geopoliittiset realiteetit, kirjoittaa Thomas Fazi.
Kahden viime vuoden aikana vihreän sopimuksen vastustus on kasvanut räjähdysmäisesti – maanviljelijöiltä, teollisuusryhmiltä ja tavallisilta kansalaisilta populistisiin poliittisiin puolueisiin ja jopa Euroopan kansanpuolueeseen (EPP), Von der Leyenin omaan poliittiseen ryhmään. Vuoden 2024 europarlamenttivaaleissa oikeistopopulistiset puolueet osallistuivat vahvasti, ja ne kritisoivat yhtenäisesti vihreää ohjelmaa. Tämän seurauksena komissio alkoi hiljaa mutta päättäväisesti perua monia Green Dealin keskeisiä säännöksiä.
Viimeaikaisiin toimiin kuuluu maaperää ja kemikaaliturvallisuutta koskevien säännösten vesittäminen, ilmastovarojen kohdentaminen uudelleen sotilasmenoihin, biologisen monimuotoisuuden suojelun vesittäminen ja termi “Green Deal” sensurointi parlamentin mietinnöissä. Jopa vuoden 2040 päästövähennystavoite, joka julkistettiin viime viikolla pitkän viivästyksen jälkeen, sisältää merkittäviä porsaanreikiä ja poikkeuksia, kuten sen, että EU:n jäsenvaltiot voivat täyttää tulevat päästötavoitteensa ostamalla hiilihyvityksiä muilta mailta. Signaali on selvä: Euroopan niin sanottu “vihreä vallankumous” on hiipumassa.
Vaikka valtavirta syyttää “äärioikeistolaisia ilmaston kieltäjiä” ja yritysten lobbaajia Green Deal -aloitteen kaatamisesta, tämä selitys on yksinkertaistettu ja välttelevä. Todellisuudessa Green Deal on epäonnistunut omilla ehdoillaan – taloudellisesti, ympäristöllisesti ja poliittisesti.
Huolimatta valtavista menoista – 680 miljardia dollaria kohdistetaan vuosina 2021-2027 eli yli kolmannes Euroopan unionin kokonaisbudjetista – Green Deal on tuottanut vähäisiä ilmastotuloksia. EU:n päästöt ovat kasvaneet vuoden 2024 viimeisellä neljänneksellä vuoteen 2023 verrattuna, ja viimeisten 15 vuoden pitkän aikavälin vähennykset johtuvat suurelta osin talouden pysähtyneisyydestä, pandemiasulkuista ja Ukrainan sodan aiheuttamasta taloudellisesta shokista – ei vihreästä politiikasta.
Samaan aikaan sosiaaliset ja taloudelliset seuraukset ovat vakavia. Kotitaloudet, maanviljelijät ja yritykset ovat joutuneet kärsimään energian hinnannoususta, inflaatiosta, uusista veroista ja säädöksistä. Nämä politiikat ovat ehkä sopineet Brysselin teknokraateille ja ympäristöjärjestöille, mutta ne ovat vieraannuttaneet väestöä ja heikentäneet unionin legitimiteettiä.
Ongelman ydin on EU:n lähestymistavassa. Yhdysvallat ja Kiina harjoittavat vihreää teollisuuspolitiikkaa valtavilla tuilla, julkisilla investoinneilla ja kohdennetulla tutkimus- ja kehitystyöllä strategisilla aloilla, kuten sähköajoneuvoissa, aurinkopaneeleissa ja akuissa, kun taas Euroopan unionin malli perustuu rankaiseviin veroihin ja liialliseen sääntelyyn.
Tämä strategia oli tuomittu epäonnistumaan. EU:n finanssipoliittinen rakenne, joka perustuu säästötoimiin, tiukkoihin finanssipoliittisiin sääntöihin ja hampaattomaan yhteiseen talousarvioon, estää kunnianhimoiset investoinnit todelliseen vihreään siirtymiseen. Toisin kuin Yhdysvaltojen inflaationvähennyslaki tai Kiinan valtiojohtoinen kehitysmalli, Euroopan unionilta puuttuvat sekä välineet että ideologinen joustavuus ennakoivan teollisuuspolitiikan harjoittamiseen.
Euroopan unionin tiukat valtiontukisäännöt, ennakkoluulot julkista omistusta kohtaan ja kilpailulainsäädännön pakkomielle estävät järjestelmällisesti laajamittaisen vihreän uudelleenteollistamisen. Tuloksena on paradoksaalinen sekoitus ylisääntelyä ja verotuksen tukahduttamista, joka ei edistä innovointia eikä vähennä kansalaisille aiheutuvia kustannuksia. Hajanaiset hallintorakenteet, byrokraattinen hitaus ja valitsemattomien teknokraattien ylivalta merkitsevät sitä, että vaikka resursseja olisikin käytettävissä, täytäntöönpano on hidasta, epäjohdonmukaista ja virhealtista.
Saksa, Euroopan vihreän siirtymän oletettu edelläkävijä, on varoittava esimerkki. Maan “Energiewende”-politiikka – siirtyminen tuuli- ja aurinkovoimaan ja ydinvoimasta luopuminen – on maksanut satoja miljardeja dollareita. Tulokset ovat kuitenkin olleet pettymys. Vuosina 2002-2022 Saksa investoi noin 800 miljardia dollaria energiamurrokseen. Suurin osa uusiutuvan energian hyödyistä kuitenkin kompensoitiin päästöttömien ydinvoimaloiden sulkemisella. Vuodelta 2024 peräisin olevan tutkimuksen mukaan, jos Saksa olisi säilyttänyt ja laajentanut ydinvoimakapasiteettiaan, se olisi voinut saavuttaa 73 prosentin päästövähennykset – nykyisen vaatimattoman 25 prosentin sijasta – puolet pienemmillä kustannuksilla.
Yksi selkeimmistä esimerkeistä Green Deal -ohjelman haitallisesta luonteesta löytyy maataloudesta. Maanviljelijöitä kehotettiin vähentämään karjaansa, vähentämään päästöjään ja muuttamaan maansa hiilikuopiksi. Logiikka on yhtä yksinkertainen kuin hämmentävä: nykyisillä tekniikoilla voidaan vähentää maataloudessa syntyviä päästöjä vain tiettyyn rajaan asti. Sen sijaan, että poliittiset päättäjät olisivat kannustaneet kestäviin innovaatioihin tai tukeneet pientuottajia, he ovat keskittyneet vähentämään koko maataloustuotantoa.
Tämä ei ole yllättäen johtanut massiivisiin protesteihin. Pienet maatilat, jotka ovat ekologisesti kestävämpiä kuin teolliset maatilat, syrjäytetään säännöksillä, jotka nopeuttavat maan yhdistämistä. Seurauksena on paitsi taloudellista tuhoa maaseutuyhteisöille myös ekologista tuhoa, kun pienemmät tilat korvataan suuremmilla ja intensiivisemmillä tiloilla.
Se, että tällaista politiikkaa edistettiin ympäristönsuojelun varjolla, paljastaa EU:n koneiston teknokraattisen ja ideologisen sokeuden – järjestelmän, joka teeskentelee olevansa vihreä mutta joka lopulta pelaa maatalousbisneksen käsiin ja rankaisee niitä, jotka todella viljelevät maata.
Sama logiikka pätee Euroopan laajempaan teollisuuspohjaan. Kestävyyden nimissä Bryssel on asettanut eurooppalaisille tuottajille uusia kustannuksia, jotka heikentävät niiden kilpailukykyä maailmanlaajuisesti ja kannustavat halvempien ja saastuttavampien tuotteiden tuontiin ulkomailta. Thyssenkrupp, yksi Euroopan suurimmista teräksentuottajista, on jo varoittanut Aasian lisääntyvästä kilpailusta, joka johtaa tuotannon leikkauksiin. Tämä ei ole vain taloudellinen ongelma, vaan myös ilmasto-ongelma: Eurooppa ulkoistaa tehokkaasti päästöjään vähentämällä teollisuutta kotimaassaan ja tuomalla hiili-intensiivisiä tuotteita muista maista.
Ehkä paljastavin esimerkki tästä tarinasta on Euroopan unionin energiapolitiikka Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Eurooppa päätti irrottautua halvasta venäläisestä kaasusta osana tukeaan Naton valtakirjasodalle Ukrainassa ja siirtyi käyttämään Yhdysvalloista ja Qatarista peräisin olevaa nesteytettyä maakaasua (LNG) – polttoainetta, joka on paitsi kalliimpaa myös huomattavasti saastuttavampaa kuljetuspäästöjen vuoksi. Näin Euroopan unioni heikentää yhdellä iskulla omaa teollisuuttaan, nostaa kuluttajien kustannuksia ja lisää maailmanlaajuisia hiilidioksidipäästöjä. Se on täydellinen esimerkki siitä, miten ideologia ja geopolitiikka voivat yhdistyä ja aiheuttaa tuhoisia seurauksia.
Euroopan unionin perustavanlaatuinen puute ei ole se, ettei sillä olisi ilmastotavoitteita – ainakaan paperilla – vaan se, ettei sillä ole taloudellisia ja poliittisia välineitä niiden saavuttamiseksi johdonmukaisella, demokraattisella ja sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Keskittämisen lisääminen, kuten Bryssel ehdottaa, ei ole ratkaisu – juuri tämä ylhäältä alaspäin suuntautuvan, yhtenäisen politiikan malli on johtanut nykyiseen vastareaktioon. Kestävään kehitykseen tarvitaan pikaisesti demokraattisempaa, hajautetumpaa ja käytännönläheisempää lähestymistapaa. Suurin este tälle on kuitenkin Euroopan unioni itse.