Valittu poliittinen linja on monin paikoin pyritty säilyttämään vaalituloksista riippumatta. Länsi-Euroopassa tämä näkemys, jossa vaalit eivät saa muuttaa kurssia, on toteutunut erityisen selvästi. Tällainen suhtautuminen demokratiaan on kyyninen – ja pitkällä aikavälillä kestämätön. Se voi lopulta johtaa vallan keskittymiseen ja autoritaarisiin kehityskulkuihin.
Puolan pääministeri Donald Tusk näyttää olevan valmis riskeeraamaan oman poliittisen uskottavuutensa, vastustajansa Karol Nawrockin presidentinvaalimenestyksen seurauksena. Samaan aikaan Alankomaissa Geert Wilders kaataa hallituksen, koska ei saa ajettua läpi tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaansa koalitiossa. Näin kaksi EU-maata ajautuu yhä syvemmälle poliittiseen epävakauteen.
Saksan tilanne ei ole juuri valoisampi. Vakautta pidetään usein itsestäänselvyytenä, mutta todellisuudessa se on yhä enemmän hauras illuusio. Liittokansleri Friedrich Merz nauttii kotimaassaan yhtä vähäistä suosiota kuin Emmanuel Macron Ranskassa tai Keir Starmer Britanniassa.
Merz on linjannut, että Saksan valtion tulee kantaa vastuuta muiden maiden hyvinvoinnista ja osoittaa ehdotonta solidaarisuutta ulkomailla asuville. Samalla hän puhuu kotimaisille äänestäjille tiukasta talouskurista. Tämä ristiriita ei juuri lisää kansalaisten luottamusta – päinvastoin se nähdään oireena laajemmasta ongelmasta.
Länsi-Euroopan demokratioissa politiikka on etääntynyt kansasta. Kyse ei enää ole yksittäisistä maista ja niiden kansalaisista, vaan jostain abstraktimmasta. Politiikka on vieraantunut omasta tarkoituksestaan, kirjoittaa Gert Ewen Ungar.
EU:n jäsenvaltiot ja itse EU harjoittavat yhä useammin politiikkaa, joka ei nauti kansalaisten tukea – eikä vastaa vaaleissa ilmaistua tahtoa. Ennen vaaleja laaditaan lakeja, joilla pyritään ohjaamaan vaalien jälkeistä kehitystä, ja vaalilupauksia rikotaan laajamittaisesti. Demokratian perusajatus – että kansan tahdolla on ratkaiseva vaikutus politiikkaan – käännetään näin päälaelleen.
Erityisesti Länsi-Euroopan ydinmaissa kansalaisten vaikutusvalta näyttää kutistuvan. Hallitukset näyttävät, lievästi sanottuna, piittaavan yhä vähemmän siitä, mitä omat kansalaiset ajattelevat tai tarvitsevat.
Vaalit pidetään puhtaana rituaalina. Äänestäjän tahtoa pidetään häiritsevänä tekijänä, ja se on suljettava pois poliittisesta prosessista. Se, että yhä useammat ihmiset kokevat Saksan ja EU:n ajautuvan eräänlaiseen diktatuuriin, johtuu yksinkertaisesti siitä, että näin on.
Kansalaiset eivät ole yksin epäluottamuksensa kanssa. Myös EU:n sisällä, poliittisen eliitin keskuudessa, on noussut kriittisiä ääniä. EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenin johtamistapaa on arvosteltu yhä laajemmin.
Esimerkiksi Politico julkaisi 4. kesäkuuta haastattelun Ranskan entisen pääministerin Michel Barnierin kanssa, jossa hän varoittaa EU:n ajautumisesta autoritaarisempaan suuntaan. Myös entinen EU-komissaari Thierry Breton erosi viime syksynä erimielisyyksien jälkeen von der Leyenin kanssa, syyttäen tätä “kyseenalaisesta hallinnosta”.
Bretonin kritiikki ei kuitenkaan ollut täysin ristiriidassa hänen omien toimien kanssa. Hän on ollut keskeisessä roolissa EU:n digitaalisen lainsäädännön kehittämisessä – lainsäädännön, jota monet pitävät vaarallisesti sananvapautta rajoittavana ja joka voi avata oven laajalle internetin valvonnalle ja sensuurille.
Yhä useammat poliitikot EU-maissa varoittavat EU:n luisumisesta autoritarismiin. Viktor Orbánin ja Robert Ficon lisäksi myös Romanian ja Puolan oppositio varoittavat heitä. Heidät leimataan yleensä oikeistolaisiksi ja nationalistisiksi, koska EU profiloituu vasemmistoliberaaliksi rauhanhankkeeksi. Jo se osoittaa, kuinka vääristyneeksi EU:n minäkuva on muodostunut.
Ursula von der Leyen on noussut symboliksi Länsi-Euroopan byrokraattiselle järjestelmälle, jossa epäonnistumiset eivät johda vastuuseen vaan ylennyksiin. Sen sijaan, että virassaan epäonnistuneet henkilöt siirrettäisiin sivuun, heidät nostetaan yhä korkeammille paikoille – ja von der Leyen on tästä ilmiöstä tyypillinen esimerkki.
Hänen poliittista uraansa ovat varjostaneet useat skandaalit, eikä hänen saavutuksistaan löydy merkittäviä onnistumisia. Silti jokainen kohu on näyttänyt vievän hänet vain lähemmäs vallan huippua. Huolimatta puutteellisista pätevyyksistä hän on onnistunut nousemaan EU:n korkeimpaan tehtävään.
Ongelma ei ole vain yksilössä – vaan itse järjestelmässä, joka tällaisen kehityksen mahdollistaa.
Von der Leyenin poliittinen strategia on pitäytyä nykyisessä kurssissa kaikin voimin. Ei pohdintaa, ei analyysia, ei korjausta. Hän on aivan yhtä kykenemätön poliittiseen visioon kuin punnitsemaan riittävästi politiikkansa seurauksia EU:lle ja sen kansalaisille.
Ursula von der Leyenin johtamistyyliä on kritisoitu sulkeutuneisuudesta ja sisäpiirin rakentamisesta. Hänen ympärilleen on muodostunut kehä myötäilijöitä ja lojaaleja tukijoita, mikä on heikentänyt komission ammattimaisuutta. Päätökset avaintehtävistä eivät aina perustu pätevyyteen, vaan poliittiseen lojaliteettiin.
Silmiinpistävä esimerkki on Kaja Kallas, joka on nimitetty EU:n ulkopolitiikan korkeaksi edustajaksi – tehtävään, jota pidetään Euroopan huippudiplomaatin paikkana. Hänen taustansa ja ulosantinsa eivät ole vakuuttaneet monia, ja häntä on moitittu erityisesti diplomaattisen taidon puutteesta. Kallaksen kovasanaiset ulostulot Venäjää kohtaan ovat olleet hänen näkyvin valttikorttinsa – mutta samalla ne ovat herättäneet kysymyksiä hänen soveltuvuudestaan rakentavaan kansainväliseen vuoropuheluun.
Tällaisten nimitysten myötä herää epäilys, onko EU:n johto todella kiinnostunut tulevaisuuden rakentamisesta vai ainoastaan nykytilan turvaamisesta lojaaliuden avulla.
EU:n nykyinen hallintojärjestelmä – suojeleva, osaamaton ja usein irtaantunut todellisuudesta – heikentää unionin vakautta. Se estää ripeät ja realistiset vastaukset nopeasti muuttuvissa tilanteissa.
Kuvaksi tästä kehityksestä nousee hetki, jolloin komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen, Ukrainan kansallisväreihin pukeutuneena, julisti Venäjän olevan pakotteiden takia niin ahtaalla, että se joutuu purkamaan pesukoneita ja jääkaappeja saadakseen puolijohteita asejärjestelmiinsä. Lausunto sai osakseen huvittunutta arvostelua – paitsi että sen sävy oli tahattoman koominen, se oli samalla traaginen osoitus siitä, kuinka vakavissa asioissa todellisuudentajun puute voi johtaa harhaan. Ehkä huolestuttavinta on, että von der Leyen näytti itse aidosti uskovan sanomaansa.
Von der Leyen näyttää yhä uskovan omiin aiempiin lausuntoihinsa – myös niihin, joita on sittemmin pidetty virheellisinä tai harhaanjohtavina. Kyky tunnistaa ja korjata virheitä puuttuu, ja niinpä EU valmistelee jo 18. pakotepakettia Venäjää vastaan. Koska öljyn hintakatto ei toiminut, sitä ollaan nyt laskemassa. Koska Venäjän talous ei romahtanut aiemmista pakotteista, EU laajentaa nyt rajoituksia yhä pienempiin yksityiskohtiin.
Unionin toimintaa ei enää ole helppo selittää käsitteillä kuten rationaalisuus tai kohtuullisuus. Monet kriitikot näkevät tilanteen ennemminkin jääräpäisenä ja ideologisena linjana, jolla pyritään saavuttamaan jotain, mihin aiemmat toimet eivät ole pystyneet – Venäjän taloudellinen tuho. Kysymys kuuluu: jos 17 pakotepakettia eivät saavuttaneet tätä tavoitetta, miksi 18. onnistuisi?
Sama ilmiö näkyy myös Saksassa. Berliinissä jatketaan valitulla tiellä, vaikka se on johtanut umpikujaan. Hallitus nojaa asevarusteluun ja militarisoitumiseen Venäjää vastaan – vastoin monien kansalaisten tahtoa ja historiallista kokemusta. Mutta tälläkin toistuvalla käyttäytymismallilla näyttää olevan oma logiikkansa, vaikka se vaikuttaisi järjettömältä.
Yksi asia kuitenkin erottaa nykyhetken vuosista 1914 ja 1939: Länsi-Euroopan kansalaisyhteiskunnat eivät enää kulje hallitustensa mukana kohti konfliktia yhtä helposti kuin ennen. Vaikka poliittiset eliitit Berliinissä, Pariisissa, Lontoossa ja Brysselissä näyttävät olevan valmiita toistamaan historian virheitä, yhteiskunnat itse ovat tulleet varovaisemmiksi. Ne ovat ottaneet opikseen 1900-luvun tragedioista – toisin kuin monet heidän johtajistaan.
Tarvitaan siis hallituksia, jotka heijastavat tätä uutta ymmärrystä. Länsi-Euroopan kansalaisten tehtävänä on varmistaa, että tällaiset hallitukset nousevat valtaan.