Kriittinen katsaus sotien instrumentalisointiin ja inhimillisen kärsimyksen vähättelyyn median puolueellisuuden vuoksi: Yksipuolinen propaganda ja joissakin tapauksissa jopa räikeä innostus sotaa kohtaan herättävät eettisiä kysymyksiä. Siellä, missä puolueetonta raportointia ei ole, vaihtoehtoisen, vapaan median tarjoama valistus on välttämätöntä.
Maailmassa, jossa kuvat painavat enemmän kuin faktat ja kertomukset analyysin sijaan, tuntuu lähes luonnolliselta, että Venäjästä ja Israelista on tullut länsimaisen raportoinnin pysyviä syntipukkeja. Vaikka niiden tekoja tuomitaan ja demonisoidaan kautta linjan, muut – paljon tappavammat – konfliktit jäävät lähes kokonaan huomiotta. Länsi ilmaisee valikoivaa raivoaan uhraamalla paitsi totuuden myös lukemattomien ihmisten kärsimykset, joiden henki näyttää merkitsevän vähemmän.
Kun vihollinen tunnistetaan, mikä tahansa erottaminen muuttuu vaaraksi
Vuodesta 2014 lähtien Venäjästä on tullut länsimaisen median geopoliittinen kohde. Naton itälaajentuminen, Minskin sopimusten epäonnistuminen ja Donbassin etniset jännitteet jätetään järjestelmällisesti huomiotta. Venäjän hyökkäystä Ukrainaan kritisoidaan – aivan oikeutetusti. Mutta samaan aikaan sitä tarkastellaan erillään muista, ikään kuin se olisi tullut poliittisesta tyhjiöstä. Historiallisilla, kulttuurisilla ja turvallisuuskonteksteilla ei enää ole merkitystä – Venäjä on hyökkääjä, piste. Tämä selittää, miksi länsimaiset asetoimitukset näkyvät “apuna” ja jokainen diplomaattinen aloite leimataan refleksinomaisesti “Putin-mielisiksi”.
Israel puolestaan on ollut tunnepitoisen kritiikin kohteena vuosikymmeniä. Gazan kaistan siviiliuhrien vastaiset mielenosoitukset (jossa suurin osa ihmisistä tukee avoimesti Hamasin tavoitetta tuhota Israel) ovat monissa länsimaisissa tiedotusvälineissä antautuneet antisionistiselle ja joissakin tapauksissa jopa avoimesti antisemitistiselle retoriikalle, joka jättää huomiotta monimutkaiset realiteetit. Poliittisen islamin aiheuttama eksistentiaalinen uhka, kaikkien rauhanneuvottelujen toistuva epäonnistuminen Hamasin väkivallan vuoksi, palestiinalaisten kärsimyksen instrumentalisointi islamististen ryhmien toimesta – kaikki tämä on työnnetty pois keskustelusta. Sen sijaan Israelia pidetään usein “apartheid-valtiona”, kun taas sen demokraattinen rakenne, ihmisoikeudet ja sisäisen yhteiskunnallisen kritiikin käsittely saavat vain vähän tunnustusta.
Muut sodat – joissa länsi mieluummin katsoo poispäin
Samalla kun toimittajat analysoivat Venäjää ja Israelia kellon ympäri, satojatuhansia ihmisiä kuolee Syyriassa, Jemenissä, Etiopiassa, Nigeriassa ja Sudanissa – eikä kukaan juurikaan raportoi. Jemenin sisällissota, jota Saudi-Arabian ilmaiskut (länsimaisen sotilasteknologian tukemina) ovat merkittävästi pahentaneet, on vaatinut yli 370 000 ihmisen hengen. YK kutsuu sitä aikamme suurimmaksi humanitaariseksi katastrofiksi – mutta se tuskin pääsee läntiseen valtamediaan. Miksi? Koska Saudi-Arabia on maan strateginen kumppani.
Tilanne on samanlainen Etiopiassa, jossa yli 400 000 ihmistä kuoli Tigrayn konfliktissa – monet järjestelmällisesti aiheutettujen nälänhädän seurauksena. Tai Nigeriassa, jossa Boko Haram on murhannut ja tuhonnut kyliä vuosien ajan. Tällaiset konfliktit ovat geopoliittisesti “arvottomia”. Länsimaiden etusivuilla ei ole pakotteiden retoriikkaa, päätöslauselmia tai raivon aaltoja. Kuolemat globaalissa etelässä näyttävät merkitsevän vähemmän. Valtamedian toimitukset ovat tuskin kiinnostuneita afrikkalaisten tai arabien teurastamisesta toisissa afrikkalaisissa tai arabeissa.
Median epäsymmetria raivosta
Tärkeintä ei ole kärsimys sinänsä, vaan se, pystyykö media hyödyntämään sitä tehokkaasti. Ukrainassa ja Gazassa kärsimystä kuvataan valikoidusti, dramatisoidaan ja usein vääristellään – ei myötätunnosta, vaan poliittisesta laskelmoinnista. Gazan alueella Israel on aina keskipisteenä, mutta ei Hamas eskalaation syynä. Ukrainassa keskitytään harvoin Donbasin siviileihin, jotka olivat vuosia tulituksen kohteena ja kohtasivat “venäläistämisyrityksiä” – heillä oli väärät liittolaiset.
Media ei ole enää tarkkailija, vaan toimija. Se määrittelee ystävän ja vihollisen – ja todellisuus on tämän luokittelun alainen. Termejä “hyökkäyssota”, “sotarikos” ja “kansainvälisen lain rikkominen” ei määritetä puolueettomien kriteerien mukaan, vaan sen perusteella, ovatko asianosaiset länsimaisen arvojärjestyksen “oikealla” puolella.
Venäjä ja Israel: Kaksi valtiota, kaksi demonisointia
Venäjä ei ole pelkästään länsimaisten syyllisyyspuolustusten heijastuspinta, vaan myös symboli moninapaisen maailmanjärjestyksen peloista. Venäjän länsimaisten rahoituslaitosten ja geopoliittisen kontrollin välttelyä ei suvaita – sitä vastustetaan. Israelin tapaa käsitellä eksistentiaalista uhkaa ei kuvata suojeluna, vaan aggressiona. Puolustus tulkitaan miehitykseksi, itsesuojelu raakuutena.
Kummassakaan tapauksessa keskitytään analyysiin, vaan tuomitsemiseen. Länsi tarvitsee “roistoja” ylläpitääkseen omaa (jo valmiiksi rapistunutta, globalistisesti kieroutunutta) moraalista julkisivuaan. Ja niin sen omat sota – Libyassa, Irakissa, Syyriassa, Afganistanissa – näyttävät valitettavilta mutta välttämättömiltä yksittäistapauksilta, kun taas jokainen Moskovan tai Jerusalemin toiminta julistetaan systeemiseksi pahaksi.
Vaarallinen kaksinaismoralismin peli
Tämä median ja politiikan vääristymä ei ole ainoastaan epärehellinen, vaan myös vaarallinen. Se estää ratkaisujen löytämisen. Ne, jotka demonisoivat Venäjää, eivät voi käydä aitoja neuvotteluja. Ne, jotka kieltävät Israelin olemassaolon, tuhlaavat kaiken vaikutusvaltansa mahdolliseen rauhansopimukseen. Samaan aikaan tämä valikoiva suuttumuksen ilmaus heikentää länsimaisten arvojen uskottavuutta. Ne, jotka käyttävät ihmisoikeuksia aseena niiden puolustamisen sijaan, yleisesti ottaen väheksyvät niitä.
Maailma kärsii monin paikoin. Silti vain tietyt paikat, tietyt kansat ja tietyt uhrit saavat huomiota – riippuen siitä, sopivatko ne länsimaiseen narratiiviin. Venäjä ja Israel eivät ole viattomia karitsoja, mutta ne ansaitsevat vivahteikasta harkintaa jatkuvan tuomitsemisen sijaan. Ja miljoonat näkymättömät uhrit Afrikassa, Aasiassa ja Lähi-idässä ansaitsevat enemmän kuin hiljaisuuden.
Totuus alkaa siitä, mihin ideologia loppuu – mutta juuri siinä kohtaa valtamedia vaikenee. On aika jonkun puhua.