Väite
2010-luvun puolivälin jälkeen useat länsimaiset kulttuuri- ja mediainstituutiot luopuivat meritokratiasta ja korvasivat sen ideologisilla rekrytointi- ja sisältökriteereillä. Tämä ei korjannut instituutioita – se heikensi niitä.
Kenelle tämä on
Lukijalle, joka on huomannut kulttuurisen laadun heikkenemisen, mutta ei ole vielä nähnyt koko syy–seurausketjua koottuna yhteen.
Mitä lukijan pitää ymmärtää lopussa
Kyse ei ole yksittäisistä elokuvista, brändeistä tai kohuista, vaan sukupolvitason rakenteellisesta valinnasta, jonka kustannukset näkyvät nyt avoimesti.
1. Mitä “kadotettu sukupolvi” tarkoittaa
Jacob Savagen laaja artikkeli The Lost Generation esittää yksinkertaisen mutta epämukavan väitteen:
2010-luvun alussa erityisesti nuoret miehet – ja tilastollisesti ennen kaikkea valkoiset nuoret miehet – suljettiin järjestelmällisesti ulos urapoluista, jotka aiemmin perustuivat osaamiseen ja suoritukseen.
Käänne ei ollut äkillinen, mutta se oli tunnistettava. Noin vuosina 2011–2013 rekrytoinnin painopiste siirtyi näkyvästi pois pätevyydestä kohti demografisia tavoitteita. Sisääntulotaso, joka ratkaisee koko myöhemmän uran, muuttui pullonkaulaksi.
Savagen keskeinen kysymys ei ole moraalinen vaan institutionaalinen:
Tulivatko media, viihde, akatemia ja yritysjohto paremmiksi sen jälkeen, kun kokonaisia lahjakkuusryhmiä rajattiin pois?
Empiirinen vastaus näyttää olevan: eivät tulleet.
2. “Go woke, go broke” ei ole meemi vaan ilmiö
Iskulause “go woke, go broke” esitetään usein pelkkänä pilkkana. Todellisuudessa se kuvaa toistuvaa kaavaa.
Brändit ja instituutiot, jotka alistavat ydintoimintonsa ideologisille signaaleille, menettävät ensin yleisönsä – ja vasta sitten uskottavuutensa.
Bud Lightin, Cracker Barrelin ja muiden tapausten opetus on sama:
mitä pidemmälle yritys siirtyy identiteettipolitiikan vaatimuksiin, sitä vähemmän se kykenee tyydyttämään ketään. Liike ei koskaan ole “riittävän pitkällä”.
Historia tuntee tämän dynamiikan. Kommunistiset vallankumoukset söivät omat perustajansa heti, kun nämä eivät enää olleet tarpeeksi puhtaita. Sama logiikka toistuu nyt pehmeämmässä muodossa kulttuurissa.
3. Hollywood romahduksen mittarina
Hollywood on erityisen hyvä tapaustutkimus, koska se yhdistää kulttuurisen tuotannon, kaupallisen palautteen ja mitattavat luvut.
Vuoden 2024 lipputulot Yhdysvalloissa:
- –21 % verrattuna vuoteen 2023
- –45 % verrattuna vuoteen 2020
- noin –60 % verrattuna vuoteen 2019
Pandemia ei selitä tätä kokonaan. Vuonna 2019 suoratoisto oli jo olemassa. Elokuvia julkaistiin vuonna 2024 enemmän kuin vuonna 2023. Lakot tulivat myöhemmin.
Jäljelle jää epämiellyttävä selitys: yleisö ei pitänyt tuotteesta.
4. Disney ilmiön tiivistelmänä
Disney toimii lähes kliinisenä esimerkkinä.
Yksittäiset tappiot kertovat jo paljon:
- The Marvels: noin –237 miljoonaa USD
- Indiana Jones and the Dial of Destiny: –143 miljoonaa USD
- Useiden elokuvien yhteenlasketut tappiot 2023: noin –700 miljoonaa USD
Vuonna 2025 useat suuret julkaisut raportoivat jälleen yli 100 miljoonan dollarin tappioita kukin.
Yhteistä näille ei ole genre tai budjetti, vaan ideologinen ensisijaisuus: viesti ennen tarinaa, edustavuus ennen koherenssia, moraalinen opetus ennen viihdettä.
5. Kaava, joka toistaa itseään
Niin sanottu “woke-elokuvanteko” noudattaa yllättävän tarkkaa kaavaa:
- Perinteinen sankarihahmo puretaan tai esitetään kyvyttömänä
- Tilalle tuodaan “girlboss”-figuuri ilman vastaavaa narratiivista rakennetta
- Hahmoja vaihdetaan rodun tai sukupuolen perusteella tarinasta piittaamatta
- Yleisöä ei puhutella asiakkaana vaan moraalisena ongelmana
Tämä ei ole yksittäisten kriitikoiden mielipide, vaan dokumentoitu kehitys. Esimerkiksi televisiokirjoittajien joukossa valkoisten miesten osuus laski noin 48 prosentista alle 12 prosenttiin. Rekrytointikriteeri ei ollut laatu vaan demografia.
Se näkyi lopputuloksessa: heikompina tarinoina, vaikeasti samaistuttavina hahmoina ja sisällön ylikyllästymisenä.
6. Vastaväitteet eivät kanna
Alan johto on tarjonnut useita selityksiä:
- pandemia
- suoratoisto
- supersankariväsymys
- lakot
- yleinen taloustilanne
Yksikään näistä ei yksin selitä ajoitusta eikä mittakaavaa.
Yksinkertaisin selitys on usein oikea: ihmiset eivät pitäneet siitä, mitä heille tarjottiin.
7. Vastakohtaiset onnistumiset paljastavat ongelman
Kun ideologia väistyy, tulokset palaavat.
- Top Gun: Maverick menestyi perinteisellä maskuliinisuudella ja käsityötaidolla
- Oppenheimer osoitti, että yleisö kestää vakavaa elokuvakerrontaa
- The Super Mario Bros. Movie toimi, koska se kunnioitti lähdemateriaalia ja yleisöä
Yhteistä näille ei ole politiikka, vaan tarinan ja tekijyyden kunnioitus.
8. Yleisö ei kadonnut – se vaihtoi kanavaa
Elokuvateattereista poistunut yleisö ei lakannut kuluttamasta kulttuuria. Se siirtyi:
- YouTubeen
- podcasteihin
- peleihin
- vanhempaan sisältöön
- ulkomaiseen viihteeseen
- faith-based-elokuviin
Jäljelle jäi kapeampi, ideologisesti yhtenäinen yleisö, joka käy elokuvissa harvemmin. Tämä ei riitä ylläpitämään teollisuutta.
9. Laajemmat seuraukset
Kritiikki ei rajoitu viihteeseen. Matt Walsh ja muut ovat liittäneet ilmiön:
- miesten syrjäytymiseen
- perheenmuodostuksen viivästymiseen
- yhteiskunnallisen luottamuksen heikkenemiseen
DEI ei luonut tasa-arvoa. Se muodollisti syrjinnän ja teki siitä hyväksytyn.
10. Johtopäätös
Hollywoodin kriisi ei ollut onnettomuus. Se oli itse aiheutettu.
Kun meritokratia hylättiin, lahjakkuus kapeni. Kun yleisöä halveksittiin, yleisö poistui. Kun ideologia asetettiin viihteen edelle, viihde kuoli.
Nyt osa studioista perääntyy hiljaa. Toiset myöntävät avoimesti, että vahinko kestää sukupolven.
Kadotettu sukupolvi ei ollut historiallinen väistämättömyys.
Se oli valinta.