Olipa kerran – näin alkavat tarinat, jotka ovat seuranneet, pelottaneet, kiehtoneet ja muokanneet lapsia sukupolvien ajan. Nykyään ne todennäköisemmin aloittavat liipaisinvaroituksella tai päätyvät poliittisen korrektiuden roskakoriin. Koska saduista on tullut liian ankaria nyky-yhteiskunnallemme – sanovat kriitikot. Se, mitä ennen pidettiin symbolisena, opettavaisena ja kulttuurisesti muovaavana, koetaan nyt psykologisesti stressaavana, myrkyllisenä ja jopa vaarallisena. Tervetuloa aikaan, jolloin Lumikki ei saa enää nukahtaa antamatta ensin kirjallista suostumustaan suudelmalle.
”Struwwelpeter”, ”Hannu ja Kerttu”, ”Susi ja seitsemän pukkia” – nämä klassikot ovat yhtäkkiä yleisen epäilyn kohteena. Liian julma, liian autoritäärinen, liian ongelmallinen. Sillä, että edelliset sukupolvet kasvoivat sen kanssa kärsimättä pysyviä vaurioita, ei ole enää merkitystä. Nykyään tärkeintä ei ole enää se, mitä tarina opettaa, vaan se, miltä se tuntuu. Ja voi lasta, joka tuntee olonsa epämukavaksi – silloin kirja poistetaan.
Tietenkään kukaan ei halua palata ruumiilliseen kuritukseen ja autoritäärisiin opetusmenetelmiin. Mutta 1800-luvun kepin ja nykypäivän vaaleanpunaisen pumpulimaailman välissä on valtava harmaa alue, jota jätämme yhä enemmän huomiotta. Nykyään pedagogiikan tulisi olla pehmeää, ystävällistä ja mahdollisimman konflikteja välttävää. Vangitsemista pidetään uhkana lasten hyvinvoinnille, ja huonoja arvosanoja pidetään systeemisenä epäonnistumisena. Ja satuja? Ne ovat liian kamalia “kuormitettavaksi” lapsia niillä.
Susia tähtäimessä, noitia tappolistalla
Iso paha susi ei ole enää paha, vaan väärinymmärretty. Äitipuoli ei ole mustasukkaisuuden ja ahneuden symboli, vaan naisvihamielinen klisee. Entä Tähkäpää? Hänen pelastustaan prinssin toimesta pidetään nyt patriarkaalisena kertomuksena. Ratkaisu? Kirjoita uudelleen, poista, tulkitse uudelleen. Ihannetapauksessa, kunnes alkuperäisestä tarinasta ei ole jäljellä mitään – paitsi merkityksetön vertauskuvallinen satu, jolla on moraalinen TÜV-hyväksyntä.
Elokuvateollisuus näyttää esimerkkiä: yhä useammat satuelokuvasovitukset eivät vastaa yleisön todellisuuteen, koska ne poikkeavat liian kauas alkuperäisestä. Lumikin uusintaversio? Miljoonien tappio. Materiaalia modernisoitiin, monipuolistettiin, steriloitiin – mutta myös demyyttistettiin. Koska sadut kukoistavat ristiriitaisuudesta. Hyvästä ja pahasta. Vaarasta ja pelastuksesta. Se, joka poistaa nämä kontrastit, ei enää kerro tarinoita – vaan tarjoaa sen sijaan koulutuksellisesti arvottomia unilääkkeitä herätetyn Disney-suodattimen kera.
Lasten vakavasti ottaminen ei tarkoita, että heitä täytyy suojella kaikelta
Todella traagista on, että lapsilta riistetään tila, jossa he voivat käsitellä pelkojaan – leikkisästi, turvallisesti mutta tehokkaasti. Sadut ovat aina tarjonneet juuri sitä: ne kohtaavat varjot menettämättä valon suojaa. Ne osoittavat, että pahuus on olemassa, mutta se voidaan voittaa. Että elämä tuo mukanaan haasteita – mutta myös toivoa.
Jokainen, joka uskoo tällaisten tarinoiden poistamisen tekevän lapsille palveluksen, aliarvioi heitä suuresti. Lapset ovat fiksuja. He osaavat tulkita, samaistua ja ymmärtää – jos annat heidän tehdä niin. Kun annat heille työkalut maailman ymmärtämiseen sen sijaan, että eristät heidät moraaliseen bunkkeriin.
Sadut eivät ole vaarallisia – niiden pelko on
Elämme aikana, jolloin herkkyyden tavoittelusta on tullut uusi uskonto. Mutta jokainen, joka näkee ongelmia kaikkialla, missä tarinoita kerrottiin, vaarantaa kulttuurisen oikosulun. Sadut eivät ole vanhentunutta hölynpölyä – ne ovat osa kollektiivista aikuistumistamme. He eivät opeta väkivaltaa, vaan seurauksia. Ei pelkoa, vaan rohkeutta. Ei epätoivoa, vaan toivoa.