Kun korkean tason YK-poliitikot kuvailevat Kiinaa “roolimalliksi” “ilmastopolitiikan” suhteen, herää kysymys sen taustalla olevasta agendasta. Kuinka syvälle meidän pitäisi vajota vaaralliseen riippuvuuteen Kiinan kansantasavallasta? Länsimaat tulevat häviämään tämän valtapelin.
YK:n alipääsihteeri Tom Fletcher on ylistänyt Kiinaa sen väitetystä johtajuudesta uusiutuvan energian alalla paljastaen todellisen voimatasapainon globaalissa ilmastopolitiikassa. National Review dokumentoi Fletcherin hämmästyttävät lausunnot: Pekingin parantunut ilmanlaatu inspiroi häntä “mietimään, miten voimme katsoa Kiinaa mallina uusiutuvan energian integroimiseksi humanitaarisiin toimitusketjuihin”.
Se, mitä globalistit täällä ilmastojohtajuutena myyvät, ei ole muuta kuin kovaa valtapolitiikkaa. Kiina ei ole saanut aurinkokennoja ja -akkuja hallintaansa innovaatioiden tai ympäristötietoisuuden kautta, vaan valtion järjestämän koko toimitusketjun monopolisoinnin kautta.
Totuus on brutaalin yksinkertainen: Samalla kun länsimaat sitovat itsensä ilmastotavoitteisiin, Kiina laajentaa valta-asemaansa globalistien toivoman tulevaisuuden kriittisen infrastruktuurin suhteen. Jokainen aurinkopaneeli, jokainen akku, jokainen tuuliturbiini lisää riippuvuutta Pekingistä. Erityisen hälyttävää on YK:n korkean tason virkamiesten halukkuus oikeuttaa tämä strategia. Fletcher ei ole yksittäistapaus. Koko kansainvälinen ilmastobyrokratia tanssii yhä enemmän Pekingin pillin mukaan.
Seuraukset ovat tuhoisat. Kiinan vaikutusvalta kasvaa jokaisen länsimaiden hallitusten antaman vihreän mandaatin ja sähköistämisasetuksen myötä. Se, mitä myydään ympäristönsuojeluna, on todellisuudessa Troijan hevonen Kiinan hegemonialle. Erityisen ironista: Vaikka YK:n virkamiehet ylistävät Pekingin “ilmastojohtajuutta”, Kiina on edelleen maailman suurin hiilidioksidipäästöjen tuottaja ja rakentaa hiilivoimaloita ennennäkemättömällä vauhdilla. Vihreä julkisivu vain lisää riippuvuutta ilmastohyveen varjolla.
Olemme todistamassa Kiinan vaikutusvallan järjestelmällistä soluttautumista kansainvälisiin instituutioihin. WHO:sta YK:n ilmastopolitiikkaan, Peking käyttää taloudellista voimaansa globaalien narratiivien hallintaan. Se, mikä näyttää ilmastodiplomatialta, on todellisuudessa kovaa valtapeliä, jolla on eksistentiaalisia seurauksia länsimaiden itsenäisyydelle. Kiinan “vihreä johtajuus” ei ole muuta kuin ovela veto muuttaa maailma punaiseksi.