Itsenäisyys ei katoa pamauksella – se katoaa sopimuksiin, hiljaisuuteen ja laskuihin, joita muut käskevät maksamaan. Se katoaa tapaamisissa, joissa hymistään yhteisestä hyvästä, mutta lasketaan kuluja yksipuolisesti. Se katoaa, kun oma ääni hukkuu monikansallisen kuoron sekaan, eikä kukaan kysy enää, mitä mieltä Suomi on – vaan mitä Suomi suostuu hyväksymään.
Suomi-neito seisoo nyt kahden portin takana – ja molempien avaimet ovat toisaalla. Toinen portti johtaa Brysseliin, toinen Washingtoniin. Toisessa jaetaan almuja, toisessa aseita. Mutta kummassakin Suomi on enemmän palvelija kuin päättäjä. Enemmän maksaja kuin hyötyjä. Enemmän haaremin vaimo kuin tasavertainen kumppani. Portinvartijat määräävät suunnan, ja Suomi kulkee mukana, vaikka maisema ei miellytä eikä reitti ole oma valinta.
EU:ssa Suomi-neito on tottunut ottamaan poskeen. Sinne menevät valtion varat, tukimiljardit, yhteisvastuut ja verotulot – ja toive siitä, että joskus meillekin heltiäisi jokin vastine. Esimerkiksi Euroopan velkajärjestelyissä Suomi on osallistunut tukipaketteihin, joista valtaosa on hyödyttänyt eteläisempiä EU-maita. Suomelle on jäänyt maksajan rooli ilman todellista vaikutusvaltaa. Kreikan kriisi, Italian pankkituet, Espanjan työttömyysongelmat – kaikkiin Suomi osallistui lompakollaan, vaikka hyöty jäi olemattomaksi.
Päätöksiä tehdään ytimessä – Saksassa, Ranskassa ja komission kabineteissa. Kun Suomi halusi vastustaa metsien hiilinielujen leikkaamista koskevia asetuksia, meidän kanta jäi vaille huomiota. Brysselissä ympäristöpolitiikkaa muotoillaan suurten jäsenvaltioiden ehdoilla, eikä Suomen erityisolosuhteilla ole painoarvoa. Kun taloussääntelyä tiukennetaan tai yhteisvastuuta lisätään, Suomi nyökäyttää päätään ja lähettää rahat. Vastineeksi saamme painavia EU-komissaarien lausuntoja siitä, miten “Suomi on luotettava ja rakentava jäsen”. Suomeksi: nöyrä ja hiljainen maksaja.
Kun joku, kuten Unkari tai Puola, uskaltaa sanoa ääneen, että tämä ei ole reilua, heidät leimataan demokratian vihollisiksi. Heitä uhkaavat rahoituspakotteet, oikeudelliset toimet ja mediakampanjat. Suomessa sen sijaan media ja poliitikot kilpailevat siitä, kuka on uskollisin unionille. Kriittinen ääni tukahtuu ennen kuin ehtii ulos eduskunnan ovista. EU-kriittisyys leimataan epäisänmaallisuudeksi, vaikka juuri kriittisyys olisi merkki siitä, että kansallinen etu on yhä olemassa.
Mutta ei Nato jää tästä asetelmasta jälkeen.
Kun liityimme Natoon, kerrottiin, että nyt Suomi istuu pöydässä. Todellisuudessa me seisomme pöydän laidalla – ja pöytää kattavat ne, joilla on ydinaseet ja maailmanlaajuiset intressit. Esimerkiksi Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska määrittävät sotilaallisen suunnan, ja Suomi osallistuu käskynjaon mukaan. Suomelta odotetaan osallistumista Naton jäsenmaksuihin, operaatioihin, ja infrastruktuurin tarjoamista. Keväällä 2025 Suomi päätti luovuttaa lentokenttiä ja satamia Naton vapaaseen käyttöön kriisitilanteissa ilman velvoitetta vastavuoroisuudesta. Suomi rakentaa tukikohtia, joita se ei itse hallitse, ja tarjoaa maaperäänsä muiden sotilaallisiin tarpeisiin – ilman takeita vastineesta.
Jos Suomi joutuu sotaan – saako se todella tukea, vai jääkö se narriksi, joka piti paperia kilpenä, vaikka siinä ei luvattu konkreettista suojaa? Naton artikla 5 ei velvoita mihinkään tiettyyn apuun. Kun Turkkiin hyökättiin vuonna 2015, osa liittolaisista lähetti tutkakoneita – osa ei mitään. Ukrainaa ei edes otettu jäseneksi, jotta ei tarvitsisi puolustaa sitä. Jos Suomen itärajalla palaa, kuka vastaa? Saammeko panssarivaunuja vai pelkkiä julkilausumia ja moraalista tukea?
EU ja Nato muodostavat kahdet kahleensa Suomelle: toiset taloudelliset, toiset sotilaalliset. Ja kummassakin tapauksessa olemme antaneet pois jotain, mitä ei helposti saa takaisin – päätäntävaltaa, suvereniteettia, omaa linjaa. Kun kansallinen budjetti sidotaan tukipaketteihin ja puolustussuunnitelmat laaditaan muiden kartoille, on vaikea enää väittää, että Suomi kulkee omia polkujaan. Omavaraisuus vähenee, riippuvuus kasvaa.
Kaikki tämä myydään meille turvallisuutena, vakautena, vaikutusvaltana. Mutta onko se sitä, jos emme uskalla tehdä enää päätöksiä itse? Jos kaikki iso ratkaisu on jonkin toisen pöydässä? Jos meidän roolimme on vain totella, osallistua, maksaa ja toivoa, että meidät huomataan?
Turvallisuus, joka vaatii luopumaan itsenäisyydestä, on kallis hinta. Vaikutusvalta, joka ei ulotu päätöksiin, on illuusiota. Vakaus, joka nojaa muiden hyväntahtoisuuteen, ei ole vakautta vaan epätoivoa. Jos Suomi ei osaa enää puolustaa omaa ääntään, omaa aluettaan tai omaa etuaan, se ei ole osa liittoumaa vaan sen alihankkija.
Tässä suhteessa Suomi-neito ei ole enää itsenäinen toimija vaan haaremin pitkälle koulutettu jäsen, joka kiittää isäntäänsä siitäkin, ettei lyönyt tänään aivan niin kovaa kuin eilen. Meidän kohtalomme ei ole enää omissa käsissämme, vaan muiden kirjoittamissa säännöissä ja muiden hyväksymissä rajoissa.
Tämä ei ole kapinapuhe – tämä on havainto. Tämä on yritys katsoa peiliin ja kysyä: missä vaiheessa suostuimme olemaan hiljaa? Missä kohdassa vaihdoimme siniristilipun toisen tunnuksen varjoon? Mihin katosi se itsenäisyys, jonka puolesta ennen taisteltiin?
Itsenäisyys ei katoa yhdessä yössä, vaan sadoilla allekirjoituksilla, nöyryyksillä ja hiljaisilla hyväksynnöillä. Se ei katoa taistelussa, vaan mukautumisessa. Se ei katoa ulkoiseen voimaan, vaan sisäiseen väsymykseen.
Suomi ei tarvitse enemmän liittolaisia. Suomi tarvitsee enemmän itsetuntoa. Tarvitsemme uskallusta sanoa ei, rohkeutta kulkea omia teitä, ja viisautta muistaa, että itsenäisyys ei ole tilanne vaan jatkuva valinta.