Tekoälyn mahdollisista vaaroista on viime vuoden aikana esitetty monia kommentteja muun muassa sellaisilta tekoälyn valopilareilta kuin Elon Musk, Yoshua Bengio, Geoffrey Hinton, Yann LeCun, Gary Marcus ja muilta. Mutta he eivät ehkä ole oikeita ihmisiä kuunneltavaksi tässä suhteessa, koska tekoälyn uhat ovat pohjimmiltaan poliittisia. Useimmilla tiedemiehillä ja teknisillä asiantuntijoilla, vaikka he olisivat kuinka älykkäitä, ei ole koulutusta politiikasta. Heillä ei yleensä ole mielentilaa ajatella politiikkaa, lukuun ottamatta sääntelyn vaikutusta heidän alaansa. Kukaan ei odota keksijän ymmärtävän keksintönsä poliittisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Tekoälyuhkien sokea piste
Tämä selittää, miksi nämä tekoälyasiantuntijat tekevät yleensä melko naiiveja ja mielikuvituksettomia kommentteja tekoälyn uhkista, kuten “meidän on kehotettava yrityksiä pysäyttämään tekoäly”, “hallituksen on ehdottomasti osallistuttava”, “ihmiset voivat vahingoittaa muita tekoälyn avulla”, “emme halua, että tekoäly joutuu vääriin käsiin”, koska “pahat toimijat” voivat käyttää tekoälyä jne. Joskus tekoälyn mahdollisia uhkia näytetään myös vähättelevän ja joskus liioittelevan. Yhteistä kaikille näille tekoälyn uhka-arvioille on se, että niissä ei koskaan tunnisteta “pahaa toimijaa”, jolla on kaikista pahin maine: valtiota.
Tämä on selvästi sokea piste. Näille tekoälytieteilijöille perustavaa laatua oleva ero valtion ja yhteiskunnan välillä on olematon; tekoälyn mahdollisia uhkia on aina hallittava kollektiivisen “me” avulla. Tämä on juuri se varoitus jonka Murray Rothbard ilmaisi niin selvästi kirjassaan Anatomy of the State (1974): “Demokratian nousun myötä valtion ja yhteiskunnan samaistaminen on kaksinkertaistunut… Käyttökelpoinen kollektiivinen termi “me” on mahdollistanut ideologisen naamioinnin heittämisen poliittisen elämän todellisuuden ylle.”
Vaikka valtion ja yhteiskunnan erottaminen toisistaan on vaikeaa tänä valtiollisen interventionismin ja kaverikapitalismin aikakautena, se on välttämätöntä. Weberiläisen vakiomääritelmän mukaan valtio on “inhimillinen yhteisö, joka (menestyksekkäästi) vaatii itselleen fyysisen voiman laillisen käytön monopolia tietyllä alueella”. Valtio on siis luonteeltaan radikaalisti erilainen kuin muu yhteiskunta. Kuten Ludwig von Mises varoitti teoksessa Vapaus ja omaisuus: “Hallitus on pohjimmiltaan vapauden negaatio.” Toisin sanoen vapaus kärsii, kun valtion pakkokeinot lisääntyvät. Vaikka kaveriyritysten valta voi vaikuttaa hallitukseen saadakseen etuuskohtelua silloin, kun oikeusvaltiota voidaan taivuttaa (kuten usein voidaan), on selvää, kuka pitää ohjaksia hallussaan. On välttämätöntä luopua myytistä “hyväntahtoisesta valtiosta“.
Tässä valossa kaikkien uusien teknologioiden kohdalla on kysyttävä, missä määrin valtio valvoo kyseistä teknologiaa ja sen kehittämistä. Tässä suhteessa tekoälyn saavutukset ovat huonot, sillä useimmat suuret tekoälyalan toimijat (kuten Google, Microsoft, OpenAI, Meta, Anthropic jne. ), niiden perustajat ja niiden ydinteknologiat ovat saaneet tukea alusta lähtien merkittävällä tavalla Yhdysvaltain hallituksen rahoitusta, tutkimusapurahoja ja infrastruktuuria. DARPA (Defense Advanced Research Projects Agency) ja NSF (National Science Foundation) rahoittivat varhaista tutkimusta, joka teki neuroverkoista käyttökelpoisia (eli kaikkien suurten tekoälylaboratorioiden ydinteknologiaa nykyään).
Tämä kehitys ei ole mitenkään yllättävää, sillä valtio pyrkii luonnollisesti käyttämään kaikkia mahdollisia keinoja säilyttääkseen ja laajentaakseen valtaansa. Rothbard toistan: “Se, mitä valtio tietysti ennen kaikkea pelkää, on mikä tahansa perustavanlaatuinen uhka omalle vallalleen ja omalle olemassaololleen.” Näin ollen tekoälyn aiheuttamia uhkia tulisi tarkastella kahdelta puolelta. Yhtäältä valtio voi aktiivisesti käyttää tekoälyä tehostaakseen valtaansa ja kontrolloidakseen yhteiskuntaa (kuten edellä), mutta toisaalta tekoäly voi myös olla valtiolle haaste, kun se voimaannuttaa yhteiskuntaa sekä taloudellisesti että poliittisesti.
Kallistuuko tekoäly vallan tasapaino?
Tekoälyn uhkaa olisi siis arvioitava sen mahdollisen vaikutuksen kannalta, joka sillä voi olla valtion ja yhteiskunnan väliseen epävarmaan valtatasapainoon, tai sosiologisemmin ilmaistuna, valtion ja hallitsevan vähemmistön ja hallittavan enemmistön väliseen epävarmaan valtatasapainoon. Tämä suhde riippuu siitä, kuka hyötyy eniten uusista vallan välineistä, kuten kirjapainosta, nykyaikaisesta pankkitoiminnasta, televisiosta, internetistä, sosiaalisesta mediasta ja tekoälystä. Joissain tapauksissa valtio on käyttänyt näitä välineitä lisätäkseen valtaansa, mutta osa niistä voi voimaannuttaa yhteiskuntaa. Esimerkiksi televisio oli väline, joka kiistatta vahvisti hallitsevan vähemmistön asemaa, kun taas sosiaalinen media lisää nykyisin enemmistön poliittista vaikutusvaltaa hallitsevan vähemmistön kustannuksella. Sama kysymys koskee siis tekoälyä: lisääkö tekoäly valtion vaikutusvaltaa yhteiskunnan kustannuksella vai päinvastoin?
Kuten edellä todettiin, valtio on osallistunut tekoälyyn jo kauan sitten, jo teoreettisessa ja alkuvaiheessa. Nykyään valelibertaari Peter Thielin Palantir on toimittamassa tekoälyanalytiikkaohjelmistoja Yhdysvaltain valtion virastoille, jotta ne voivat lisätä valvontavaltuuksiaan ja väestön valvontaa rakentamalla keskitetyn kansallisen kansalaistietokannan (mukaan lukien painajaismainen “ennakoivan poliisitoiminnan” mahdollisuus). Anthropic on myös yhteistyössä Palantirin ja Amazon Web Servicesin kanssa tarjotakseen Yhdysvaltain tiedustelu- ja puolustusvirastoille pääsyn sen tekoälymalleihin. Ja Meta antaa generatiiviset tekoälymallinsa Yhdysvaltain hallituksen käyttöön. On totta, että tällaiset aloitteet saattavat teoriassa tehostaa valtion byrokratiaa, mutta se saattaa vain lisätä uhkaa yksilönvapaudelle. Huolestuttavaa on, että tätä kehitystä pidetään “normaalina” eikä se herätä kulmakarvoja tekoälyalan toimittajien ja asiantuntijoiden keskuudessa.
Yhteiskunnan näkökulmasta tekoäly johtaa lopulta radikaaleihin yritysmuutoksiin ja tuottavuuden kasvuun, jotka ovat paljon suurempia kuin internetin tietovallankumous. Poliittiset seuraukset voivat olla merkittäviä, sillä tekoäly voi antaa jokaiselle henkilökohtaisen tutkimusavustajan ja helpottaa tiedonsaantia jopa aloilla, joilla on portinvartijoita. Tekoäly voi ottaa hoitaakseen rutiinitehtäviä, jolloin aikaa vapautuu arvokkaampiin tehtäviin, kuten poliittiseen sitoutumiseen. Tekoäly voi esimerkiksi helpottaa hallituksen toiminnan ymmärtämistä ja tarkistamista, kuten lainsäädännön tiivistämistä selkokielellä, budjettien ja kulutustietojen analysointia ja väitteiden tarkistamista reaaliajassa, ja näin vähentää hallitusten ja tavallisten kansalaisten välistä tietokuilua.
Tämä yhteiskunnan lisääntynyt poliittinen valtaistuminen voi tietysti estyä, jos tekoälyn saatavuus on ehdollista. Jos valtio säilyttää yliotteen tekoälyssä, se voi heikentää toisinajattelijoita ja mustamaalata riippumattomia toimittajia, jotka käyttävät tekoälyä tarkkailuun, manipulointiin tai pahempaan, erityisesti silloin, kun valtio tuntee perustuslailliset rajoituksensa vain löyhästi sidottuina. Näin on valitettavasti asianlaita paitsi Yhdysvalloissa myös useimmissa valtioissa ja ylikansallisissa järjestöissä.
Tekoälyn tulevaisuus – kuten AGI, agenttinen tekoäly ja fyysinen tekoäly – tekee tästä tekoälyn uhkia koskevasta keskustelusta entistä tärkeämpää. Nämä kehityssuunnat lisäävät mahdollisuuksia valtion suorittamiin oikeuksien loukkauksiin, mutta myös mahdollisuuksia ja mahdollisia vastatoimia yksilö- ja yhteisötasolla. Paljon voi riippua siitä, ovatko tulevaisuuden lukuisat tekoälytoiminnot enimmäkseen avoimia, hajautettuja ja salattuja. Tämä tulevaisuus on vielä epävarma, mutta tässä esitetyt poliittiset puitteet ovat todennäköisesti edelleen voimassa.
Tekoälyyn liittyvät poliittiset panokset ovat paljon merkittävämpiä kuin tekoälyä kehittävät tietojenkäsittelytieteilijät näyttävät ymmärtävän. Tekoälyyn liittyvät uhat vastaavat uhkia, joita kaikki uudet teknologiat aiheuttavat, jos valtio käyttää niitä häijysti. Siksi on tärkeää, että yleisö oppii tekoälystä ja sen mahdollisuuksista ja että se myös näkee sen laajemmassa yhteydessä poliittiseen vapaustaisteluun.