Tällä hetkellä näyttää siltä, että pian muistelemme pahoitellen toista hyvin synkkää sodanjälkeistä tilannetta ja pohdimme tätä kysymystä. Mutta on myös asioita, jotka ovat itsestään selviä heti, kun ne tapahtuvat. Esimerkiksi Israelin ja länsimaiden suorittama kansanmurha Gazassa, vaikka monet kommentaattorit nyttemmin teeskentelevät huomanneensa sen vasta nyt, kirjoittaa Tarik Cyril Amar.
Toinen asia, joka on yhtä ilmeinen kuin betoniseinä, johon olette juuri ajaneet, on se, että EU on juuri kärsinyt katastrofaalisen, lamauttavan tappion. Kuten tavallista Amerikan eurooppalaisten vasallien kohdalla, tappio on outo.
Ensinnäkään sitä ei aiheuttanut vihollinen vaan “liittolainen” ja isoveli “arvoissa”: tämä on hetki, jolloin Nato ja EU:n alaiset kaatuilevat toistensa yli jatkaakseen Yhdysvaltojen ruokkiman ja epäonnistuneen proxy-sodan maksamista Ukrainassa ja rakentaessaan samanaikaisesti tusinan verran uusia Maginot-linjoja (tällä kertaa myös “lennokkimuurin” kanssa) isoja, pahoja venäläisiä vastaan. Silti juuri Washington on puukottanut innokkaita kätyreitään selkään. Myös EU on tehnyt kaikkensa edistääkseen omaa tappiotaan. Kuten Trumpin luottamusmies Sebastian Gorka – itse ironisesti eurooppalainen, joka palvelee orjallisesti Yhdysvaltain imperiumia – osuvasti ilmaisi, Eurooppa “taipui polvilleen“. Ja kun kaikki oli ohi, eikä veri ollut vielä kuivunut lattialla, EU nousi jaloilleen, koputti pölyt housupuvustaan ja kiitti parhaassa perinteessä saksalaisia kanslereita, jotka kyyristelevät ja nöyristelevät, kun Yhdysvaltain presidentit kertovat heille “lopettavansa” Saksan elintärkeän infrastruktuurin.
Puhumme tietenkin niin kutsutusta “sopimuksesta” tulleista ja kaupasta, joka solmittiin hiljattain skotlantilaisessa Turnberryn ylellisessä golfkeskuksessa Yhdysvaltojen, jota johtaa itseoikeutetusti nimetty “tariffimies” ja, vaikkakin hyvin sekavin säännöin, valittu presidentti Donald Trump (joka on myös tuon golfkeskuksen omistaja), ja EU:n välillä, jota edustaa – kukaan ei oikeastaan tiedä, minkä valtuutuksen perusteella – täysin valitsematon Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen. Sama, joka lupasi meille “geopoliittisen” komission ja EU:n. Jos tämä on teidän “geopolitiikkaanne”, se on itsemurha.
Se oli verinen tapaus, mutta emme voi edes kutsua sitä “Turnberryn taisteluksi”, koska taistelua ei ollut ennen EU:n romahtamista. Pohjimmiltaan taloudellisen verilöylyn ydin on yksinkertainen. Kuukausia kestäneiden neuvottelujen, seitsemän Washingtoniin tehdyn matkan ja yli 100 tunnin tyhjänpäiväisen puheen jälkeen, jonka johti pelkästään liikuttavan hyödytön kauppakomissaari Maros Sefcovic, EU ei saanut aikaan huonoa sopimusta vaan puhtaan, totaalisen tappion, ikään kuin se olisi ollut kiireinen tislaamaan Cannaen, Waterloon ja Stalingradin hävinneen osapuolen olemusta. kun Trump voisi luetella pitkän listan suuria, kalliita myönnytyksiä eurooppalaisilta, Von der Leyen ei saanut mitään, ei todellakaan mitään. Tämä ei ole lainkaan “sopimus”. Se on ehdoton antautuminen. Ei edeltävää sotaa .
Yhdysvallat soveltaa nyt 15 prosentin perustullia suurimpaan osaan EU:sta tulevasta valtavasta tuonnistaan, myös autoista. Mutta on olemassa poikkeuksia! Yhdysvaltojen jo olemassa olevat 50 prosentin rangaistustullit teräkselle ja alumiinille pysyvät voimassa. Vastineeksi myynti jättimäisillä mutta rappeutuvilla EU:n markkinoilla on Yhdysvalloille käytännössä ilmaista, ja keskimääräinen tulli on nolla tai parhaimmillaan alle 1 %.
Osoittaakseen kiitollisuuttaan tällaisesta mukavasta ja tasapainoisesta “sopimuksesta” EU on lisännyt siihen joitakin etuja kuin ei olisi huomenna. Aivan kuin jossakin myöhäisillan tv-myyntiohjelmassa. EU:n iskulause ei vain ole “Tilaa heti ja…”, vaan “Pilaa meidät heti ja saat 1,35 biljoonaa dollaria lisää, jotta meistä tulee vielä köyhempiä ja sinusta vielä rikkaampi!”.
Tuo 1,35 biljoonaa dollaria koostuu kahdesta lupauksesta suorista EU:n (kyllä, se on oikea, oikea termi) osingoista Washingtonille: 600 miljardista dollarista, jotka EU:n yritykset, epäilemättä kiitollisuudesta hekumallisesti, investoivat Yhdysvaltoihin, ja 750 miljardista dollarista erityisen saastuttavaa ja kallista yhdysvaltalaista nesteytettyä maakaasua (LNG), jota ne ostavat polttoaineeksi Euroopan teollisuuden jäänteille.
Samaan aikaan Trump – jälleen kerran – tekee myönnytyksiä Kiinalle. Kiina on tietysti suvereeni maa ja talousmahti, joka on tehnyt sen, missä EU on täysin epäonnistunut: taistellut Washingtonin kiusaajia vastaan. Kuvitelkaa nyt, mitä EU olisi voinut saavuttaa, jos se olisi tehnyt yhteistyötä Kiinan kanssa Yhdysvaltain aggression hillitsemiseksi. Sen sijaan äskettäinen EU:n ja Kiinan välinen huippukokous Pekingissä näytti, että EU ei edelleenkään ole halukas luopumaan ylimielisestä asenteestaan pelotella ja uhkailla Kiinaa, erityisesti turhassa yrityksessä lyödä kiilaa Pekingin ja Moskovan välille. Huippukokous teki myös selväksi, että Kiina ei aio antaa periksi. Ja miksi sen pitäisi?
Kaiken järjettömyys on täysin selvää, vaikkakin yksityiskohdista on jo erimielisyyksiä. Koska tietenkään Team Trumpin ja Team von der Leyenin, kahden itsekkään narsistin, joilla on jäsenkortit, välillä kukaan ei välittänyt. Kuninkaallinen von der Leyen ei muuten koskaan välittänyt siitä, oliko hänellä oikeutta tai käytännön keinoja antaa pois 1,35 biljoonaa dollaria, jotka itse asiassa voisivat antaa käyttöön vain tietyt yritykset. Vihje: hänellä ei ollut.
Mutta mitä se kaikki tarkoittaa? Tässä on kolme keskeistä asiaa:
Ensinnäkin meidän on kerrankin oltava kerrankin samaa mieltä Yhdysvaltojen hallinnonvaihdoksen puolestapuhujien ja Anne Applebaumin ja Tim Snyderin kaltaisten sodanlietsojien kanssa: eurooppalainen sovinto on todellinen ilmiö. Mutta ei suhteessa Venäjään, jota ei ole koskaan soviteltu, vaan provosoitu, tarpeettomasti kiistelty ja useimmiten jopa järjestelmällisesti evätty oikeudenmukainen kuuleminen. Ei, eurooppalaiset lepyttelevät selvästi Yhdysvaltoja, heidän häikäilemätöntä ja täysin halveksuvaa hegemoniaansa ja pahinta vihollistaan, antamalla Amerikan ja sen kavereiden räjäyttää Nord Streamin ja antaa Turnberry-fiaskon tapahtua.
Katsokaa, miten heikosti viralliset tahot yrittävät myydä tätä Washingtonin kanssa tehtyä riistävää ja tuhoavaa sopimusta Euroopan kansalaisille: Saksan liittokansleri Friedrich Merz – jota äskettäin ylistettiin kohtuuttomasti kotimaassaan vain siksi, että häntä ei ollut ei nöyryytetty liian törkeästi Trumpin Valkoisessa talossa – on virallisesti kiittänyt EU:n neuvottelijoita, erityisesti Sefcovicia ja Von der Leyeniä, ja ylistänyt “sopimusta” siitä, että se esti vielä pahemman lopputuloksen ja tarjosi “vakautta”. Von der Leyen kehui myös itseään siitä, että hän antoi meille “turvallisuutta epävarmoina aikoina“.
Mikä kopio Neville Chamberlainista, Britannian sodanvälisestä pääministeristä, joka antoi rauhoittumiselle huonon maineen suostuttelemalla Hitleriä! Rakas Tim Snyder: tiedämme, että teillä on aina vuosi 1938. Tässä sinulle täydellinen rekonstruktio: “Varmuutta meidän aikaamme varten!” Von der Leyen melkein ei sateenvarjoa vaan peukaloaan kohottaen, vielä amerikkalaisjohtajan Berghof-golfklubilla Skotlannissa.
Toiseksi, uusi saksalainen “Fuhrungsmacht” (joka tarkoittaa johtajuutta ja lisävoimaa). Ja me emme melkein huomanneet sitä. Koska – nyt tarkkana, Berliini – tässä on juju: et voi vaatia johtajuutta Euroopassa ja samalla aloittaa täydellistä itsetuhotilaa tyydyttääkseen Yhdysvaltoja. Tiedän, se on monimutkaista. Mutta ihmiset eivät vain pidä siitä, että heitä johtavat ihmiset, jotka pettävät heidät.
Tässä yhteydessä on tietenkin merkittävää, että Turnberryn fiasko yhdistetään eniten kahteen saksalaiseen, Von der Leyeniin ja Merziin. He ovat varmistaneet, että Saksa ei edusta johtajuutta vaan alistumista itsetuhoon asti. Yhteistyön retoriikka – “Me vain petämme teidän etunne välttääkseen vielä pahempia asioita, olkaa kiitollisia!” – ei joko toimi lainkaan tai ei pitkään. Lopulta De Gaullet voittavat, eivät Petainit.
Kolmanneksi kauppasodan ja taloussodankäynnin välillä on ero. Merz voi väittää, että kauppasota Yhdysvaltojen kanssa on vältetty. Todellisuudessa emme tietenkään koskaan saa tietää: jos EU olisi pysynyt lujana – ja sillä oli keinot ja jopa joitakin suunnitelmia tehdä niin – kauppasotaa ei ehkä olisi syntynyt tai se olisi saattanut päättyä nopeasti ja EU:n kannalta paremmalla lopputuloksella. Kiina on jälleen kerran todiste tästä.
Yksi asia on kuitenkin varmaa: käynnissä on taloussota, nimittäin Yhdysvaltojen omia eurooppalaisia vasallejaan vastaan. Ne ovat alistuneet omaan köyhtymiseensä ja asteittaiseen deindustrialisaatioon, mutta Yhdysvaltojen tuhoaminen niiden talouksissa ei ole pysähtynyt vaan pikemminkin kiihtynyt uudelleen. Eurooppaa vastaan on hyökätty raskaasti taloudellisesti – eikä se taistele vastaan.
Ihanteellisessa maailmassa eurooppalaiset tulisivat nyt vihdoin järkiinsä: aluksi he kapinoisivat EU:n komissiota ja sen vallankaappausta vastaan, erottaisivat Ursula von der Leyenin ja hänen tiiminsä ja hylkäisivät heidän “sopimuksensa”.
Silloin ne lopettaisivat Amerikan valtakirjasodan Venäjää vastaan, katkaisisivat siteensä Kiovan korruptoituneeseen hallintoon ja normalisoisivat suhteensa Venäjään – samoin kuin Kiinaan. Toisin sanoen ne etsisivät kumppaneita, jotka auttaisivat niitä vapautumaan amerikkalaisesta hallitsijasta, joka ei vain hallitse vaan myös tuhoaa “liittolaisiaan”.
Mikään edellä mainituista skenaarioista ei kuitenkaan toteudu. Katsokaa vain surullista spektaakkelia viimeisimmästä, viimeaikaisesta yrityksestä erottaa Von der Leyen virasta. Todellinen muutos Euroopan pelastamiseksi EU:lta edellyttää maanosan politiikassa maanvyöryä. EU on todennäköisesti tuhoon tuomittu ja se on ensin hajotettava. Euroopan nykyisen “eliitin”, joka käyttäytyy kuin palvelisi Yhdysvaltoja eikä eurooppalaisia, on luovuttava vallasta. Mutta miten? Vuoden 1916 lopulla eräs venäläinen poliitikko piti kuuluisan puheen. Hän luetteli silloisen tsaarihallituksen epäonnistumisia ja esitti yhä uudelleen saman yksinkertaisen kysymyksen: “Onko tämä tyhmyyttä vai maanpetosta?” Alle puoli vuotta tuon puheen jälkeen Venäjällä kaatui vanha hallinto. Eurooppalaisten pitäisi vihdoin herätä ja kysyä sama kysymys johtajiltaan.