Modernissa mediaympäristössä sankaruus ei aina synny teoista, vaan usein narratiivista. Sankari voidaan rakentaa tarpeeseen – poliittisesti, kulttuurisesti tai kaupallisesti. Kysymys kuuluukin: ovatko kaikki sankarit aitoja, vai ovatko osa heistä valmistettuja? Entä miksi valmistettu sankari saa niin usein jalustalle, vaikka aidot teot jäävät vaille huomiota? Sankarin olemus ei ole välttämättä autenttinen, vaan usein konstruoitu vastaamaan yleisön toiveita, valtion tarpeita tai markkinavoimien logiikkaa.
Propagandan palveluksessa
Historia tuntee lukuisia esimerkkejä, joissa sankaritarinoita on rakennettu kansallisen moraalin nostattamiseksi tai sodankäynnin oikeuttamiseksi. Neuvostoliitossa Zoya Kosmodemyanskaja nostettiin kansallissankariksi toisen maailmansodan aikana, vaikka hänen tarinansa sisälsi kyseenalaisia elementtejä. Tarinan tarkoitus ei ollut kuvata objektiivista todellisuutta, vaan toimia symbolina neuvostokansan rohkeudesta ja itseuhrautuvaisuudesta. Samoin Yhdysvalloissa Pat Tillmanin kuolemaa Afganistanissa hyödynnettiin sankaritarinana, vaikka totuus hänen kuolemastaan (ystävällistulitus) pyrittiin alkuun peittelemään. Kun tarinan sisältö ei vastaa todellisuutta, kyse ei ole enää sankaruudesta, vaan narratiivin hallinnasta.
Toinen esimerkki on Pohjois-Korea, jossa sankarit ovat osa valtiollista propagandaa. Siellä jopa pienten arjen tekojen esittely nostetaan myyttisiin mittoihin, kunhan ne tukevat hallitsijan kuvaa kansan johtajana. Sankarit ovat kuin valtion jatke, eivätkä yksilöitä. Sama ilmiö toistuu autoritaarisissa valtioissa eri asteikolla. Iranissa esimerkiksi kenraali Qassem Soleimani rakennettiin marttyyriksi ja kansallissankariksi hänen kuolemansa jälkeen, vaikka kansainvälisesti häntä syytettiin laajamittaisista ihmisoikeusrikkomuksista.
Media ja kaupallinen sankaruus
Hollywood on tehnyt sankaruudesta myytävän tuotteen. Superjulkkikset, urheilutähdet ja vaikuttajat brändätään usein sankareiksi riippumatta siitä, ovatko he sellaisia teoissaan. Mainoskampanjat, dokumentit ja sosiaalinen media luovat henkilöbrändejä, jotka vetoavat yleisön tunteisiin ja kulutustottumuksiin. Kuluttajat etsivät tarinoita, joihin voi samaistua, ja markkinat vastaavat luomalla sankareita, jotka ovat tarkkaan rakennettuja tuotteita.
Tätä ilmiöä nähdään myös urheilussa. Moni urheilija brändää itsensä sankarina, vaikka menestyksen taustalla voi olla dopingia, manipulaatiota tai kyseenalaisia bisneskäytäntöjä. Esimerkit Lance Armstrongista tai Diego Maradonasta osoittavat, miten idolisoitu sankaruus voi jälkikäteen romuttua, kun totuus paljastuu. Sankarin asema ei perustu tekoihin, vaan mielikuvaan. Tänä päivänä jopa TikTok-tähti voi nousta “sankariksi” pelkästään viraalivideon perusteella, kunhan tarina resonoi yleisön odotusten kanssa.
Poliittinen sankaritehdas
Monet hallinnot ovat luoneet omia sankareitaan oikeuttaakseen toimintaansa tai mobilisoidakseen kansaa yhteisen vihollisen vastustamiseen. Ukrainassa ja Venäjällä toisen maailmansodan veteraanit, partisaanit ja jopa nykyiset sotilaat esitellään usein sankarillisina hahmoina, riippumatta konfliktin moraalisista ristiriidoista. Valtiollinen media rakentaa kuvastoa, jossa yksilöstä tulee kansakunnan symboli. Sodan symboliikka ja sankaritarinat ovat tehokkaita työkaluja, kun kansalaisilta vaaditaan uhrauksia.
Yhdysvalloissa 9/11-tapahtumien jälkeen palomiehiä, poliiseja ja jopa presidentti George W. Bushia nostettiin sankaristatuukseen. Kuvasto World Trade Centerin raunioista nostetusta lipusta muistuttaa toisen maailmansodan Iwo Jiman ikonista kuvaa. Tällaiset visuaaliset sankarimyyttien kierrätykset osoittavat, kuinka sankaruus on tarinallinen konstruktio, jota voidaan uudelleenkäyttää tarpeen mukaan.
Aidotko unohdetaan?
Valitettavasti aidot sankarit jäävät usein varjoon, koska he eivät sovi narratiiviin. Tuntemattomat arjen sankarit, kuten pelastustyöntekijät, väkivallattomat aktivistit, tutkivat journalistit ja whistleblowerit, jäävät usein ilman tunnustusta. Heidän tarinansa eivät sovi kaupallisiin tai poliittisiin tarpeisiin, koska ne voivat horjuttaa vallitsevaa järjestelmää tai kyseenalaistaa viralliset totuudet.
Esimerkiksi Edward Snowdenin kaltaiset henkilöt, jotka paljastavat vallan väärinkäytöksiä, leimataan usein rikollisiksi tai maanpettureiksi. He toimivat periaatteidensa ohjaamina, mutta heidän tarinansa ei sovi sankarimyyttiin, koska se haastaa vallitsevan rakenteen. Samoin monien kehitysmaiden alueilla paikalliset aktivistit taistelevat ihmisoikeuksien, luonnon ja vähemmistöjen puolesta hengellään, mutta jäävät globaalin median ulkopuolelle.
Toinen esimerkki on Eugene Debs, yhdysvaltalainen sosialisti ja pasifisti, joka tuomittiin vankilaan vastustaessaan Yhdysvaltain osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan. Hän uhrasi vapautensa vakaumuksensa vuoksi, mutta hänen tarinansa ei istunut vallitsevaan nationalismia ruokkivaan ilmapiiriin, joten hänet marginalisoitiin historiankirjoituksessa.
Pohdinnan paikka
Tunnistammeko valmistetun sankarin? Kuka hyötyy hänen tarinastaan? Entä kenen ääni jää kuulematta, kun lavalle nostetaan taas uusi ikoninen hahmo? Sankaruus ei ole aina ylevyyttä, vaan joskus se on vain hyvä tarina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Onko meillä rohkeutta tarkastella tarinoita kriittisesti, vai haluammeko uskoa sankareihin, koska maailma tuntuu silloin yksinkertaisemmalta?
Sankaruus on viime kädessa arvovalinta. Jos sankaruus ulkoistetaan medialle, markkinoille tai poliittisille päättäjille, annamme vallan määritellä, kuka ansaitsee kunnioituksemme. Ehkä on aika palauttaa sankaruus tekoihin, ei tarinaan. Ja kysyttäessämme, kuka on sankari, olisi syytä kysyä myös: miksi juuri tämä tarina on nyt meille tarjolla?