Väite
Dystooppista tulevaisuutta ei koskaan tullut – koska se ei ollut tulevaisuutta alun perinkään.
Kenelle tämä on
Lukijoille, jotka ovat joskus miettineet, miksi maailma tuntuu oudosti tutulta niille kirjoille ja elokuville, joiden piti olla varoituksia.
Mitä lukijan pitää ymmärtää lopussa
Se, mitä meille myydään “liioiteltuna pelkona”, on tämänhetkinen järjestelmä – vain normalisoituna.
Yritä kuvitella täysin kestämätön, dystooppinen tulevaisuus.
Maailma, jossa yritykset ovat kasvaneet niin suuriksi ja niin rikkaiksi, että politiikka ei enää kykene rajoittamaan niitä. Ne ovat liian suuria kaatumaan – ja siksi liian suuria hallittaviksi. Lainsäädäntö ei enää ohjaa yrityksiä, vaan yritykset ohjaavat lainsäädäntöä.
Tässä maailmassa poliitikot eivät varsinaisesti johda. He esittävät johtamista. Kulissien takana todellinen valta kuuluu niille, joilla on varaa ostaa palveluita, vaikuttaa agendoihin ja määritellä, mistä ylipäätään saa puhua. Demokratia on lavaste: sen taakse on rakennettu kleptokraattinen järjestelmä, jossa pieni eliitti kerää hyödyt ja suuret joukot maksavat laskun.
Yritykset käyttävät valtaansa keskittääkseen varallisuutta yhä harvempiin käsiin. Ne monopolisoivat talouden osa-alueita kuin loinen, joka imee isäntänsä elinvoimaa. Ja kun tämä hallinta pettää – kun kuplat puhkeavat tai riskit realisoituvat – poliittinen luokka astuu esiin pelastamaan ne julkisilla varoilla. Tappiot sosialisoidaan, voitot yksityistetään.
Suurimmat voitot tehdään sodalla. Ei välttämättä sodalla, jota käydään rintamilla, vaan sodalla, joka on aina läsnä. Yritykset tarvitsevat vihollisia, ja poliitikot luovat niitä. Pelon ilmapiirissä ihmiset hyväksyvät leikkaukset, valvonnan ja vapauksien kaventamisen helpommin. Julkiset palvelut ajetaan alas ja myydään takaisin kansalle voittoa tuottavina tuotteina.
Yleisö vakuutetaan siitä, että rahavirta heidän omista taskuistaan yritysten kassoihin on välttämätöntä kansallisen turvallisuuden vuoksi. Vapauksia täytyy uhrata, jotta yhteiskunta ei heikkenisi. Kaikki, jotka kyseenalaistavat tämän vallankäytön, leimataan sisäisiksi vihollisiksi – tai ulkoisten vihollisten liittolaisiksi.
Tämä järjestelmä toimii vain siksi, että samat miljardöörit hallitsevat myös mediaa. Näennäinen mielipiteiden moninaisuus sallitaan, kunhan se pysyy turvallisissa rajoissa. Todelliset haastajat – ne, jotka kyseenalaistavat yritysvallan rakenteet – leimataan nopeasti hulluiksi, ääriajattelijoiksi, vaarallisiksi tai moraalisesti epäilyttäviksi. Algoritmit huolehtivat lopusta: poikkeavat äänet ohjataan huomaamattomiin sivukujille.
Kun yritysvetoinen järjestelmä alkaa yskiä yhä näkyvämmin – resurssit ehtyvät, ympäristökustannukset kasaantuvat, talous vaatii loputonta kasvua rajallisessa maailmassa – median rooli kasvaa entisestään. Sen tehtävä ei ole selittää syitä, vaan hajottaa huomio.
Yleisö pidetään kiireisenä pienemmillä kriiseillä: uusilla uhkakuvilla, teknologiapeloilla, terveysuhilla, turvallisuuskysymyksillä, moraalipaniikeilla ja loputtomilla “poikkeustiloilla”. Syy ei ole koskaan järjestelmässä. Syy on aina jossain muualla.
Ja samalla yritykset imevät lisää resursseja taloudesta: sodan varjolla, turvallisuuden nimissä, vihreän siirtymän pakolla, teknologisen pelastuksen lupauksilla, tekoälyn uhkakuvilla ja vastuulliseksi kutsutulla mielipiteiden hallinnalla.
Kaikki tämä kuulostaa synkältä kuvaukselta mahdollisesta tulevaisuudesta.
Onneksi se ei ole sellainen.
Koska tämä ei ole tulevaisuus.
Tämä on nykyhetki.
Jälkikirjoitus
Tätä tekstiä ei kirjoitettu varoitukseksi siitä, mitä saattaa tapahtua. Se on kuvaus siitä, mitä tapahtuu jo nyt. Mitään ei ole liioiteltu, mitään ei ole keksitty. Mukana on vain asioita, jotka jokaisen pitäisi pystyä näkemään ympärillään, jos katsoo hetken ilman suodatinta.
Jos nykyistä suuntaa ei muuteta, tulevaisuus ei ole kirkkaampi versio tästä maailmasta.
Se on tummempi.