Väite
EU on ylittänyt oikeusvaltion rajan oikeuttaessaan pysyvän omaisuuden takavarikoinnin hätävaltuuksilla.
Kenelle tämä on
Lukijoille, jotka haluavat ymmärtää, miksi ”sääntöihin perustuva järjestys” murenee juuri niiden toimesta, jotka vetoavat siihen eniten.
Mitä lukijan pitää ymmärtää lopussa
Jos hätävaltuuksista tulee normaali, laki lakkaa olemasta raja ja muuttuu välineeksi.
Euroopan komissiolla on harvinainen taito: se rikkoo sääntöjä puhuen samalla lakkaamatta ”sääntöihin perustuvasta järjestyksestä”. Uusin esimerkki tästä on suunnitelma tehdä yli 200 miljardin euron arvoisten Venäjän jäädytettyjen varojen haltuunotosta pysyvää – käyttämällä hätäartiklaa, joka on tarkoitettu todellisiin, äkillisiin kriiseihin.
Kyse ei ole enää jäädyttämisestä. Kyse on takavarikosta.
Taustalla on kuukausia jatkunut poliittinen painostus, jonka kärjessä ovat komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja joukko jäsenmaita, jotka ovat vaatineet ratkaisua hinnalla millä hyvänsä – mieluiten nopeasti, mieluiten ilman parlamentaarista vastarintaa. Osa jäsenmaista vastusti hanketta juuri sen oikeudellisten ja taloudellisten riskien vuoksi. Vastustus kuitenkin ohitettiin.
Keinona käytettiin SEUT-sopimuksen 122 artiklaa, poikkeuspykälää, jonka avulla neuvosto voi toimia ilman Euroopan parlamentin osallistumista. Artikla on tarkoitettu poikkeuksellisiin tilanteisiin, kuten äkillisiin energiapuutteisiin tai luonnonkatastrofeihin. Nyt sitä sovelletaan geopoliittiseen päätökseen, jolla on pysyviä oikeudellisia seurauksia.
Tämä muutos on ratkaiseva: jos jäädytys on pysyvä, se ei ole enää jäädytys. Se on varkaus toisen valtion omaisuudesta ilman tuomiota.
EU:n sisäinen ristiriita paljastuu siinä, miten ”yksimielisyyttä” käsitellään. Alkuperäinen ehto oli määräaikainen, kuuden kuukauden välein uusittava päätös yksimielisyydellä. Kun yksimielisyys alkoi rakoilla, sääntöä ei kunnioitettu – se ohitettiin. Kun sääntö estää tavoitteen, sääntö kirjoitetaan uudelleen.
Tämä on vaarallinen ennakkotapaus.
Varojen tekninen säilytys tapahtuu Belgiassa Euroclearn kautta, ja juuri siksi Belgia on suhtautunut hankkeeseen varauksella. Maan johto muistaa hyvin, mitä tapahtuu, kun jäädytetyistä varoista tulee poliittinen pelikalu: Libyan varojen kohtalo ja siitä seuranneet oikeudelliset ja moraaliset jälkilaskut ovat yhä muistissa.
Riski ei ole teoreettinen. Jos suunnitelma kaatuu oikeudessa tai vastatoimissa, lasku ei mene ”EU:lle” abstraktina kokonaisuutena. Se menee kansalaisille. Arviot puhuvat kymmenistä miljardeista euroista jäsenmaata kohden. Kyse on kotitalouksista, jotka maksavat päätöksestä, johon heiltä ei koskaan kysytty lupaa.
Samaan aikaan poliittinen ilmapiiri kovenee. Saksassa mielipidemittausten mukaan merkittävä osa kansalaisista kannattaa varojen käyttöä Ukrainan hyväksi. Tämä ei kuitenkaan muuta perusasiaa: kansainvälinen oikeus ei toimi mielipidekyselyillä. Oikeusvaltio mitataan sillä, suojellaanko lakia silloin, kun se on epämukavaa.
EU:n linja perustuu yhä avoimemmin ajatukseen, että sota ei ole neuvottelujen vaan ”oikean puolen” voittamisen kysymys. Tätä narratiivia vahvistavat myös turvallisuuspuheet, joita toistavat sekä EU-johto että sotilasliitot. Kun Mark Rutte puhuu sodasta, joka vastaa isovanhempiemme kokemuksia, hän ei rauhoita – hän normalisoi eskalaation.
Historia varoittaa tällaisesta ajattelusta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksalle määrätyt korvaukset eivät tuoneet pysyvää rauhaa, vaan loivat pohjan seuraavalle katastrofille. Rauha ei synny kostosta eikä taloudellisesta kuristamisesta. Se syntyy sopimuksista, jotka molemmat osapuolet voivat hyväksyä.
EU:ssa on viimeisen viidentoista vuoden aikana nähty kaava: talouskriisi Kreikassa, poikkeusvaltuudet pandemian aikana, vaalien mitätöintiä koskevat kiistat, varojen pidätyksillä kiristäminen. Jokaisessa tapauksessa poikkeuksesta on tullut askel kohti pysyvää käytäntöä. Nyt sama malli ulotetaan kansainväliseen omaisuudensuojaan.
Jos säännöt eivät sido niitä, jotka niitä säätävät, mitä ”sääntöihin perustuvasta järjestyksestä” jää jäljelle?
Vastaus on yksinkertainen – ei mitään.
EU ei ole ajautumassa kriisiin siksi, että se puolustaa rauhaa, vaan siksi, että se on alkanut puolustaa keinoja, jotka murentavat sen oman oikeudellisen perustan. Kun hätävaltuuksista tulee normaali ja takavarikosta politiikkaa, tie takaisin on pitkä – ja kallis.
📚 Lähteet ja taustat
- SEUT 122 artikla (EU-oikeus)
- EU-neuvoston ja komission päätökset venäläisten varojen jäädyttämisestä
- Euroclearin oikeudelliset riskiraportit
- Kansalliset arviot jäsenmaiden vastuuriskeistä