Huhtikuussa 1951 perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö petollisen viattomana ja vaatimattomana edeltäjänä painajaiselle, jonka tunnemme nykyään nimellä “Euroopan unioni”. Hiili- ja teräsyhteisö esiteltiin hiljattain päättyneen sodan uuvuttamille Euroopan maille (Ranska, Länsi-Saksa, Italia, Belgia, Alankomaat ja Luxemburg) tärkeänä askeleena kohti sovintoa, yhteistyötä ja niiden niin kaipaamaa pysyvää rauhaa.
Hanke, josta lopulta kehittyi kehys sellaiselle eurooppalaiselle ylärakenteelle, joka ei muistuttanut lainkaan valheellisin tekosyin käynnistettyä alkiota, sai alkusysäyksensä Ranskan ulkoministerin Robert Schumanin toukokuussa 1950 laatimasta suunnitelmasta. Kuten oli odotettavissa, Schumanin suunnitelma oli viisaasti salamyhkäinen lopullisten tavoitteidensa suhteen, jotka ovat vasta nyt, monen vuosikymmenen jälkeen, tulleet selviksi. Suunnitelmassa korostettiin kiistattomia asioita, kuten rauhanomaista yhteistyötä, jota useimmat eurooppalaiset luonnollisesti kaipasivat kahden tuhoisan sodan jälkeen. Se, että Euroopan perinteisiä kilpailijoita ja monien aiempien konfliktien lietsojia, Ranskaa ja Saksaa, pyydettiin tukemaan suunnitelmaa, jolla Ranskan ja Länsi-Saksan hiili- ja terästuotanto oli tarkoitus koota saman viranomaisen alaisuuteen ja jolla luvattiin parempia aikoja talouskasvun edistämiseksi ja tulevien sotien estämiseksi, herätti luottamusta yhteiseen pyrkimykseen. Kyseessä oli jalolta kuulostava hanke, joka näytti sovittavan entiset kilpailijat ja viholliset taloudellisesti yhteen ja poistavan siten merkittävän syyn tuleville konflikteille. Tiivistä poliittista yhdentymistä ja perusteellisia kulttuurisia uudistuksia, jotka olivat aina todellinen tavoite, ei koskaan eritelty yksityiskohtaisesti. Nämä aiheet mainittiin hienovaraisesti esoteerisissa julistuksissa, joita vain harvat ottivat vakavasti. Hälytyskelloja ei kuitenkaan soitettu, koska “Euroopan yhdentymisen” todelliset tavoitteet pidettiin pitkään salassa, kirjoittaa Stephen Karganovic.
Jälkikäteen tarkasteltuna vaikuttaa järkevältä väittää, että se, mitä kutsumme nykyään Euroopan unioniksi, oli alusta alkaen täysin ennakoitavissa yhtenä Euroopan yhdentymisen vaiheista sen eliittinomenklaturan toimesta, joka määritteli Euroopan kansakuntien kohtaloa sodan jälkeen. Niiden esoteerisen agendan yksityiskohtia ei kuitenkaan koskaan julkistettu, koska ne olisivat tehneet tuon menneen aikakauden vielä aivopesemättömät eurooppalaiset hyvin epämiellyttäviksi ja olisivat todennäköisesti herättäneet huomattavaa vastustusta.
Euroopan unionin perusta, joka juontaa juurensa viattomasta hiili- ja teräsyhteisöstä, luotiin petoksen avulla palvelemaan perimmäisiä päämääriä, jotka vain asiaan perehtyneet ymmärtävät mutta joita tavalliset kansanjoukot eivät ymmärrä.
Seuraavassa inkarnaatiossaan, Euroopan yhteisössä, joka perustettiin vuonna 1957, hanke vietiin integraation korkeammalle tasolle, ja tuolloin painotettiin edelleen taloudellista ulottuvuutta. Aikajana on hyvin tärkeä näiden tapahtumien logiikan ymmärtämiseksi. Euroopan yhteisön perustaminen ajoittui samaan aikaan kylmän sodan kärjistymisen ja ideologisesti kilpailevien ryhmittymien välisen kilpailun kanssa. Jossain silloisen ja nykyisen kollektiivisen lännen korkeimmissa poliittisissa piireissä päätettiin tehdä “vapaiden yritysmaiden” Euroopan yhteisöstä malli. Tämän mallin tarjoaman vaurauden ja suhteellisen vapauden oli tarkoitus tehdä kilpailevasta itäblokista ainakin puhtaasti materialistisessa mielessä erityisen houkutteleva.
Jälkikäteen ajateltuna tämä strategia toimi erittäin hyvin itäblokin demoralisoimiseksi, erityisesti niiden maiden väestön osalta, jotka olivat joutuneet Neuvostoliiton vaikutuspiiriin toisen maailmansodan jälkeen, mutta myös monien Neuvostoliiton asukkaiden osalta. Perustettiin houkutteleva ja selvästi vauras hyvinvointivaltiojärjestelmä, jota voidaan ehkä parhaiten kuvata kapitalismiksi, jolla on inhimilliset kasvot. Suurin osa työntekijöiden hyväksikäytön barbaarisista piirteistä näytti poistuneen tai parantuneen siinä määrin, että tällaiset vauraan lännen järjestelmän puutteet eivät enää häirinneet työväenluokkaa. Demokraattisiin periaatteisiin ja sosiaaliseen harmoniaan perustuva yhtenäinen yhteiskunta, jolle oli ominaista suuri henkilökohtainen vapaus ja kestävä lupaus jaetusta vauraudesta, näytti kehittyvän nopeasti. Tämä oli jyrkässä ristiriidassa aineellisten rajoitteiden ja autoritaarisen hallinnon kanssa, jotka olivat tyypillisiä idässä rakennetulle kilpailevalle järjestelmälle.
Mutta kun Euroopan yhteisön “magneetti” oli saavuttanut tarkoituksensa ja yhdistettynä Itä-Euroopan poliittisen eliitin menestyksekkääseen yhteistoimintaan johti itäblokin romahtamiseen, kävi pian selväksi, että länsimaiseen malliin liitetyt vaurauden, suhteellisen vapauden ja sosiaalisen harmonian piirteet olivat väliaikaisia. Tuskin 1990-luvun kollektiivisen lännen johto oli tullut siihen tulokseen, että sen tärkein kilpailija oli eliminoitu ja että sen valta-asema oli turvattu eikä haastajia ollut näköpiirissä, tai “inhimilliset kasvot”, jotka se oli asettanut houkutukseksi, purettiin hätäisesti ja häikäilemättömästi. Ne korvattiin riemukkaasti joillakin saalistavan liberaalin kapitalismin ilkeimmistä piirteistä. Jälkikäteen tarkasteltuna on nyt selvää, että koko show, joka oli tuolloin tehnyt vaikutuksen herkkäuskoisiin massoihin, oli pelkkää kyynistä показуха (näyteikkuna, näytös), kuten venäläiset, joista monet olivat myös uskoneet siihen, sanoisivat.
Nyt, 1990-luvun alkupuolella, oltiin valmiita nostamaan eurooppalainen hanke vielä korkeammalle tasolle, mikä saavutettiin, kun vuonna 1992 allekirjoitettiin Maastrichtin sopimus, jota seurasi sarja lisäsopimuksia, joilla perustettiin Euroopan unioni. Lopullisia tavoitteita koskeva salaperäinen hienovaraisuus, joka oli tähän asti leimannut hankkeen kehitystä, väistyi nyt yhä avoimempien ja julkisempien tunnustusten tieltä.
Näiden paljastusten ydin, jonka Euroopan unionin toimielinten ja virkamiesten toteuttamat ja joissakin tapauksissa määräämät käytännön toimenpiteet vahvistivat täysin, oli kaksitahoinen. Ensinnäkin siihen liittyi Euroopan mantereen kulttuurinen uudistaminen kuulematta niitä, joita se koski, kitkemällä pois ne moraaliset arvot ja jopa maailmankatsomus, jotka olivat muokanneet Euroopan kansoja viimeisten kahden vuosituhannen aikana. Hankkeen johtajien kaavailema radikaali repeämä ilmeni täysin, kun Vatikaanin ehdotus mainita perustamisasiakirjoissa nimenomaisesti kristillinen perintö eurooppalaisen idean perusosana hylättiin suoralta kädeltä. Yhtä pahaenteistä oli Keski-Euroopan toimielinten käytännön sitoutuminen (joidenkin jäsenvaltioiden vastustuksesta huolimatta) hyväntahtoiseen suhtautumiseen väestönkorvauspolitiikkaan. Tämän vuosisadan ensimmäisestä vuosikymmenestä lähtien tämä politiikka on johtanut Euroopan mantereen etnisen ja uskonnollisen koostumuksen jyrkkään uudelleenjärjestelyyn sen perinteisten asukkaiden kustannuksella.
Euroopan unionin toimielinten perustaminen ja niiden peitelty vakiinnuttaminen siihen pisteeseen, jossa harjoitettavan politiikan yleistä linjaa ei voida enää menestyksekkäästi kyseenalaistaa riippumatta siitä, missä määrin jotkin eurooppalaiset kansakunnat tai eurooppalaiset yhteiskuntaryhmät vastustavat sitä, muistuttaa hämmästyttävällä tavalla Gulliverin vangitsemista lilliputtien toimesta, kun hän nukkui rannalla, jonne hän oli jäänyt. Aluksi Gulliver olisi voinut helposti torjua vangitsijansa ja katkaista köydet, joilla nämä sitoivat hänet. Mutta kun useat sidontakerrokset olivat tiukasti paikoillaan, Gulliver ei pystynyt enää liikuttamaan mitään ruumiinosaansa eikä vastustamaan vangitsijoitaan tehokkaasti.
Euroopan unionin järjestelmä perustuu itseään ylläpitäviin toimielimiin, jotka toimivat antamalla mielivaltaisia, ylhäältä päin määrättyjä asetuksia, jotka pieni joukko valitsemattomia virkamiehiä laatii. Sama toimintatapa, joka noudattaa samaa vertikaalista hallintomallia, sisältyy unionin vastaaviin poliittisiin rakenteisiin, jotka on suunniteltu samassa hengessä. Euroopan komissio, unionin tärkein toimeenpaneva elin, koostuu tilivelvollisista ja valitsemattomista komission jäsenistä, jotka nimittävät omat seuraajansa. Euroopan unionin ainoa merkittävä toimielin, joka voisi teknisesti väittää olevansa jossain määrin lähellä demokratiaa, Euroopan parlamentti, on itse asiassa toimeenpanevien elinten sätkynukke, joka ei voi tehdä lainsäädäntöaloitteita eikä sillä ole valtuuksia panna täytäntöön hyväksymiään “lakeja”. Yleisesti ottaen alhainen äänestysprosentti Euroopan parlamentin vaaleissa on osoitus kansalaisten pettymyksestä ja siitä, että ihmiset, joita se väittää edustavansa, eivät arvosta tätä toimielintä.
Ukrainan konflikti on jälleen kerran paljastanut Euroopan unionin syvästi demokraattisen ja epäedustuksellisen luonteen. Ilman minkäänlaista julkista keskustelua ja pelkästään valitsemattomien poliittisten koordinointielintensä välityksellä unioni omaksui pakottavan yhteisen kannan, jossa se ei ottanut huomioon jäsenmaidensa kansallisia etuja eikä niiden väestön suurten osien mielipiteitä. Kansallisvaltioiden vaaleilla valittuja hallituksia ohjeistettiin noudattamaan näitä poliittisia suuntaviivoja ilman minkäänlaisia vivahteita ja usein vastoin parempaa tietoaan. Suhteiden täydellinen katkaiseminen Venäjään energia-alalla ja kaikilla muilla tasoilla on aiheuttanut vakavaa taloudellista ja muuta vahinkoa jäsenvaltioille. Tällaisten pakkokäskyjen antaminen on kuvaava osoitus siitä, kenelle Euroopan unionin omahyväinen johtava klikki pitää itseään vastuullisena, ja se on osoitus sen halveksunnasta niiden eurooppalaisten kansojen hyvinvointia kohtaan, joita se väittää palvelevansa. Useimpien riippuvaisten kansallisvaltioiden poliittisen eliitin suostuminen tähän ja muihin yhtä vahingollisiin suunnitelmiin on myös hyvin kuvaavaa – se on merkki siitä korruptiosta, johon Eurooppa on vajonnut.
Ns. eurooppalainen hanke syntyi ja muotoutui monitulkintaisen kielenkäytön ja petoksen ilmapiirissä vaatimattomista alkuajoista Euroopan hiili- ja teräsyhteisönä nykyiseen Euroopan unioniin, jonka tavoitteena on tulla eurooppalaiseksi supervaltioksi, ehkäpä Coudenhove-Kalergin geopoliittisten fantasioiden innoittamana. Hankkeen ideologit eivät koskaan rehellisesti kertoneet Euroopan kansakunnille, mihin niitä tarkalleen ottaen johdatettiin. Tämä aukko voidaan nyt kuitenkin suurelta osin täyttää tarkastelemalla hankkeen synkkiä tuloksia ja sen monia myrkyllisiä hedelmiä.
Hyvä uutinen on se, että hanke näyttää olevan peruuttamattomasti ohi parhaasta iästään. Huono uutinen on se, että sen aiheuttamat vahingot jatkuvat epäilemättä vielä pitkään.