Kun järjestelmät alkavat tuntua ahdistavilta, ensimmäinen vaisto on vastarinta. Ei siksi, että vastarinta olisi aina rationaalista, vaan siksi, että se palauttaa hetkeksi tunteen hallinnasta. Tässä mielessä Vernon Colemanin ajattelu osuu moniin: hän tunnistaa oikein, että moderni valta ei perustu pakkoon vaan suostumukseen.
Mutta siitä eteenpäin hän ottaa askeleen, joka tekee vastarinnasta yhtä mekaanista kuin se järjestelmä, jota hän vastustaa.
Vastarinta voi muuttua automaatioksi
Colemanin ohjelma perustuu periaatteeseen: kieltäydy kaikesta.
Äänestämisestä, digitaalisista palveluista, teknologioista, infrastruktuureista, jopa arkisista käytännöistä.
Ongelma ei ole siinä, etteikö yksittäinen kieltäytyminen voisi olla perusteltu. Ongelma on siinä, että kieltäytymisestä tehdään oletus, ei päätös.
Kun vastarinta on automaattista, se lakkaa olemasta ajattelua. Se on vain peilikuva tottelemisesta.
Järjestelmä ei kaadu, jos vetäydyt siitä yksin
Yksi vastarinnan romanttisimmista harhoista on ajatus, että järjestelmä kaatuu, jos tarpeeksi moni “ei osallistu”. Todellisuudessa järjestelmät sopeutuvat. Ne kiertävät, korvaavat ja siirtyvät eteenpäin.
Kun yksilö vetäytyy:
- järjestelmä ei horju
- yksilö marginalisoituu
Se voi olla tietoinen valinta – mutta sitä ei pidä sekoittaa yhteiskunnalliseen vaikutukseen.
Todellinen valta ei ole kyllä tai ei
Vapaus ei ole jatkuvaa “ei”:tä.
Eikä se ole automaattista “kyllä”:tä.
Todellinen valta on kyky vaihtaa asentoa tilanteen mukaan.
- Käyttää teknologiaa, mutta vaatia rajoja
- Osallistua, mutta kyseenalaistaa
- Hyödyntää järjestelmää ilman että antaa sille kaikkia avaimia
Tämä vaatii enemmän kuin vastarinta. Se vaatii ajattelua, tietoa ja jatkuvaa valppautta.
Vapaus ilman todellisuutta on vain symbolinen ele
On helppo sanoa: “En käytä tätä, en hyväksy tuota.”
On paljon vaikeampaa sanoa: “Käytän tätä, mutta tiedän miksi – ja mihin vedän rajan.”
Jos vapaus tarkoittaa irtautumista kaikesta yhteisestä, se ei ole enää vapautta yhteiskunnassa. Se on eristäytymistä.
Ja eristäytyminen on järjestelmille helppo vastustaja.
Vaarallisin tila on moraalinen ylivoima
Yksi Colemanin kirjoitustavan ongelmista on sen sävy: vastarinnasta tehdään moraalinen mittari. Ne, jotka eivät kieltäydy kaikesta, ovat hänen tekstissään joko typeriä, sokeita tai pelkureita.
Tämä on vaarallinen tie.
Heti kun vastarinta muuttuu identiteetiksi, se lakkaa olemasta väline ja muuttuu dogmiksi. Ja dogmit ovat aina hallittavissa – myös silloin, kun ne syntyvät hallintaa vastaan.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Ei ole olemassa listaa, joka vapauttaa.
On vain jatkuva prosessi:
- ymmärtää, mihin suostuu
- ymmärtää, mistä kieltäytyy
- ja ennen kaikkea: miksi
Vapaus ei ole pakoa järjestelmästä, vaan kykyä olla järjestelmässä ilman että se omistaa sinua kokonaan.
Se on hitaampi, epävarmempi ja epämukavampi tie kuin ehdoton tottelemattomuus.
Mutta se on ainoa, joka ei muutu uudeksi häkiksi.