Vernon Colemanin teksti “Obedience will destroy us all” on ristiriitainen. Se on samaan aikaan osuva ja harhainen, terävä ja itsetuhoinen. Se osuu hermoon, mutta tekee sen moukarilla. Juuri siksi sitä ei kannata sivuuttaa olankohautuksella – eikä myöskään niellä sellaisenaan.
Coleman väittää, että moderni yhteiskunta perustuu koulutettuun tottelevaisuuteen ja että ainoa keino selviytyä on järjestelmällinen tottelemattomuus: kieltäytyminen digitaalisesta identiteetistä, sähköisestä pankkijärjestelmästä, älylaitteista, äänestämisestä, rokotuksista ja jopa tietyistä arkisista mukavuuksista. Hänen maailmassaan kaikki nämä ovat osa yhtä ja samaa kontrollikoneistoa.
Ongelma ei ole siinä, etteikö hän osuisi yhteen todelliseen ilmiöön. Ongelma on siinä, miten pitkälle hän vie sen.
Totteleminen on todella ongelma
Moderni länsimainen järjestelmä ei perustu väkivaltaan, vaan suostumukseen. Se toimii, koska ihmiset noudattavat sääntöjä automaattisesti: hyväksyvät käyttöehdot lukematta, mukautuvat teknologisiin muutoksiin ilman kysymyksiä ja ulkoistavat harkintansa “asiantuntijoille”, viranomaisille ja järjestelmille.
Tässä Coleman on oikeassa:
totteleminen on normalisoitu hyveeksi, ja kyseenalaistamisesta on tehty epäilyttävää.
Kun kansalainen lakkaa kysymästä miksi, järjestelmä vahvistuu riippumatta siitä, onko se hyvä vai huono.
Mutta vastarinnasta voi tulla oma vankilansa
Coleman ei kuitenkaan pysähdy tähän. Hän rakentaa vastarinnasta täydellisen elämäntavan, jossa jokainen tekninen ratkaisu, jokainen digitaalinen palvelu ja jokainen poliittinen prosessi nähdään vihollisena.
Tässä kohtaa vastarinta lakkaa olemasta vapauttavaa ja muuttuu pakkomielteeksi.
Jos vapaus tarkoittaa sitä, että:
- et voi käyttää nykyaikaista pankkia
- et voi osallistua yhteiskuntaan
- et voi luottaa mihinkään instituutioon
- et voi erottaa valvontaa mukavuudesta
- et voi tehdä pragmaattisia kompromisseja
… silloin et ole vapaa. Olet vain vaihtanut yhden järjestelmän toiseen, vielä kapeampaan.
Todellinen kysymys ei ole totteleminen tai tottelemattomuus
Todellinen kysymys on autonomia.
Autonomia ei tarkoita automaattista tottelemattomuutta eikä automaattista tottelevaisuutta. Se tarkoittaa kykyä valita tietoisesti, milloin järjestelmään osallistutaan ja milloin siitä irrottaudutaan.
On täysin perusteltua:
- vastustaa pakollista digitaalista identiteettiä
- vaatia käteisen säilyttämistä
- suhtautua kriittisesti massavalvontaan
- kyseenalaistaa teknologian oletettu neutraalius
Mutta jos vastauksesi on aina ja kaikkeen kieltäytyminen, et enää ohjaa elämääsi – reagoit siihen.
Vapaus ei synny listasta
Coleman tarjoaa listan.
Listat ovat houkuttelevia, koska ne vapauttavat ajattelusta: ruksaa nämä, ja olet vapaa.
Todellisuudessa vapaus ei ole sääntökirja eikä vastarintarituaali. Se on jatkuvaa harkintaa, epämukavia päätöksiä ja kykyä sanoa joskus kyllä, joskus ei – ilman että kumpikaan muuttuu identiteetiksi.
Suurin vaara ei ole se, että ihmiset tottelevat liikaa.
Suurin vaara on se, että he lakkaavat ajattelemasta itse, riippumatta siitä, tottelevatko vai vastustavat.
Lopuksi
Colemanin teksti on hyödyllinen herätys, mutta huono opas.
Se muistuttaa meitä siitä, että järjestelmät elävät suostumuksesta – mutta unohtaa, että myös vastarinta voi muuttua järjestelmäksi.
Todellinen vapaus ei synny tottelemattomuudesta sinänsä.
Se syntyy siitä, että kukaan ei päätä puolestasi, milloin tottelet ja milloin et.
Ja se on huomattavasti vaikeampi tie kuin yksikään lista.