Kun suomalaiset poliitikot ja viranomaiset puhuvat “vihapuheesta”, he eivät tarkoita lakia.
He tarkoittavat käsitettä, joka syntyi 30 vuotta sitten kansalaisjärjestöjen retoriikasta, paisui EU-byrokratian kautta ja lopulta juurtui mediaan niin syvästi, että moni suomalainen luulee sen olevan rikosnimike.
Sen todellinen vaikutus ei ole oikeussalissa — vaan siinä, miten se muokkasi keskustelukulttuurin rajat.

”Vihapuhe” ei ole suomalainen juridinen termi

Suomen rikoslaissa ei ole vihapuhelakia.
Sanaa ei löydy mistään pykälistä, ei rikosnimikkeenä eikä edes virallisena määritelmänä.

Silti se dominoi:

• mediaotsikoita
• viranomaisviestintää
• poliittista keskustelua
• kansalaisjärjestöjen raportteja

Termi tuli Suomeen kulttuurisena tuontitavarana — ei juridisena käsitteenä.
Sen juuret ovat Yhdysvaltojen 1980–1990-lukujen kampusliikkeissä, kansainvälisissä ihmisoikeusjärjestöissä ja eurooppalaisessa byrokratiassa, josta se valui vähitellen Suomeen.

Suomalaisen vihapuhepuheen kronologia

1) 1990-luku: HS ja kansalaisjärjestöt ottavat termin käyttöön

Termi näkyy ensimmäistä kertaa suomalaisessa valtamediassa rasismi- ja äärioikeistokirjoittelun yhteydessä.
Mutta merkittävää on tämä: käsite ei ollut juridinen, vaan moraalinen ja tunnepohjainen.

2) 2000–2010: EU & Euroopan neuvosto luovat pehmeät normit

Euroopan neuvosto alkoi voimakkaasti tuoda esiin vihapuhe-termin laajennettua tulkintaa (discriminatory expressions, protected groups, identity-based hostility).
Suomeen nämä tulivat sisään oikeusministeriön ja yhdenvertaisuusvaltuutetun ohjelmien kautta.

3) 2010–2015: media institutionaloi termin

Vihapuheesta tulee nopeasti yleiskäsite:

• rasismista
• maahanmuutosta
• identiteettipolitiikasta
• seksuaali- ja sukupuoli-ideologiasta
• uskonnollisista näkemyksistä
• poliittisesta vastakkainasettelusta

Mikä tahansa epämiellyttävä tai terävä argumentti saatettiin kehystää “vihapuheena”.

4) 2016–2020: poliisi alkaa puhua vihapuheesta järjestelmällisesti

Vaikka rikoslaki tuntee vain kiihottamisen kansanryhmää vastaan, poliisin viestintä alkaa käyttää termiä “vihapuhe” kuvaamaan kaikkea häiritsevää tai ongelmallista verkkopuhetta.
Syntyi käsitteellinen sekaannus: kansa luulee termin olevan rikos.

5) 2020–2024: sana venyy kaikkeen

Vihapuhe voi olla poliittista kritiikkiä, teologinen oppi, sukupuolikritiikki, satiiri — jopa faktaperusteinen argumentti, jos joku kokee sen loukkaavaksi.
Kun termi venyy, se menettää merkityksensä.

Miksi juuri Suomi omaksui käsitteen näin kritiikittömästi

1. Konsensushakuisuus

Suomalaiset välttelevät konflikteja.
Siksi sana, joka mahdollistaa keskustelun vaimentamisen ilman varsinaista argumentointia, toimii täällä tehokkaasti.

2. Median normatiivinen rooli

Kun suomalainen valtamedia ottaa sanan käyttöön, siitä tulee de facto normi.
Tässä ympäristössä yksi termi voi muuttaa koko julkisen keskustelun suuntaa.

3. Viranomaisiin kohdistuva korkea luottamus

Jos poliisi tai yhdenvertaisuusvaltuutettu käyttää termiä, kansalaiset uskovat helposti, että kyseessä on oikeudellinen kategoria — vaikka ei ole.

4. Akateeminen ja järjestölähtöinen kieli valuu suoraan julkisuuteen

Yliopistot ja kansalaisjärjestöt alkoivat käyttää “vihapuhetta” laajassa merkityksessä jo ennen kuin termejä oli tarkasti määritelty.
Media seurasi mukana.

5. Selkeän moraalijaon houkutus

Vihapuhe-sana luo mustavalkoisen asetelman: hyvät vs. pahat.
Se sopii poliittiseen retoriikkaan, joka etsii nopeita moraalisia tuomioita.

Mitä tästä seuraa?

1. Rationaalinen keskustelu kutistuu

Kun termi vihapuhe toimii pelotteena, moni välttää sanomasta asioita ääneen.
Keskustelu muuttuu varovaiseksi ja latistuu.

2. Oikea viha jää varjoon

Kun pelkkä erimielisyys niputetaan vihapuheeksi, aidot vihamieliset teot ja uhkaukset menettävät suhteellisuutensa.

3. Tunnekeskeinen normijärjestelmä syntyy lain rinnalle

Kysymys ei ole enää siitä, mitä sanottiin, vaan miten joku tunsi sen.
Tämä on vaarallinen kehityssuunta.

4. Termiä käytetään poliittisena aseena

Koska vihapuhe ei ole selkeästi määritelty, sitä voidaan käyttää lyömäaseena lähes mitä tahansa vastapuolen mielipidettä vastaan.

5. Kansalaiset sekoittavat termin rikokseen

Kun sana kuulostaa juridiselta, moni uskoo sen olevan rikos — mikä lisää hiljaisuutta ja itsesensuuria.

Suomi tarvitsee rajat, ei venyvää käsitettä

Jos haluamme sekä suojella sananvapautta että torjua oikeaa vihamielisyyttä, Suomen on tehtävä neljä asiaa:

1. Palautettava sanalle sen oikea merkitys: viha = viha, kritiikki ≠ viha.
2. Erottaa laki ja retoriikka: vihapuhe ei ole rikos.
3. Velvoittaa media käyttämään käsitettä tarkasti tai luopumaan siitä.
4. Viranomaisten on puhuttava vain juridisista kategorioista.

Muuten vihapuheesta tulee hiljainen instrumentti, jolla määritellään, kuka saa puhua ja kuka ei.

📚 Lähteet

• Daily Sceptic – The Meaning of Hate (K.J. Swanley, 8.12.2025)
  https://dailysceptic.org/2025/12/08/the-meaning-of-hate
• Euroopan neuvosto – Hate Speech definition
  https://www.coe.int/en/web/freedom-expression/hate-speech
• Equality and Human Rights Commission (UK) – Hate speech guidance
  https://www.equalityhumanrights.com/en
• UK Government – Non-crime hate incident: Code of Practice
  https://www.gov.uk/government/publications/non-crime-hate-incidents-code-of-practice
• Yhdenvertaisuusvaltuutettu (Suomi) – Häirintä ja vihapuhe
  https://syrjinta.fi/hairinta
• Oikeusministeriö – Demokratia- ja yhdenvertaisuusraportit
  https://oikeusministerio.fi