Europarlamentaarikkojen äskettäinen yritys pakottaa Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen eroamaan on mielenkiintoinen monella tasolla, mutta ennen kaikkea siksi, että se on ennennäkemätön ja osoittaa, että kun EU on ahdettu nurkkaan, ase ohimollaan, se turvautuu vastentahtoisesti demokraattiseen prosessiin säilyttääkseen lopulta asemansa. Yleensä Euroopan parlamenttia ja sen jäseniä ei pidetä tärkeinä toimijoina Brysselin valtakolmiossa kahden muun toimielimen, Euroopan komission ja ministerineuvoston, rinnalla. Itse asiassa parlamentti on monin tavoin valeparlamentti, jonka jäsenet hyväksyvät vain näiden kahden muun elimen laatimat tärkeät lakiesitykset. Se oli itse asiassa viime hetken ajatus EU:n arkkitehdeiltä, jotka tajusivat, että luodessaan Ranskan mallia toimeenpanevasta hallintovallasta he olivat unohtaneet lisätä siihen osan, jolla koko sirkus legitimoitaisiin jonkinlaisella demokraattisella hyväksynnällä.
Silti Euroopan parlamentin jäsenet käyttävät toisinaan valtaa. Viisivuotisen toimikautensa aikana he voivat kuulustella EU:n komissaareja, jotka jäsenvaltiot ovat nimittäneet Brysselin huipputehtäviin – ja he, Euroopan parlamentin jäsenet, voivat hylätä heidät. Toinen hetki voi olla, kun he tuntevat “isoveli” Euroopan komission pelottelevan heitä ja heidän on muistutettava sitä siitä, että viime kädessä parlamentti itse valitsee Euroopan komission puheenjohtajat ja voi tarvittaessa hylätä heidät milloin tahansa, kirjoittaa Martin Jay.
Hiljattain europarlamentaarikot ottivat ennennäkemättömän askeleen ja yrittivät syrjäyttää Von der Leyenin, sillä monien mielestä hänen korruptoituneet käytäntönsä ja diktaattorimainen intonsa ovat vaarantaneet koko EU-hankkeen. Hänen eronsa puolesta kampanjoineet europarlamentaarikot sanoivat virallisessa lausunnossaan, että “Puheenjohtaja Ursula von der Leyenin johtama komissio ei enää nauti parlamentin luottamusta demokraattiselle unionille välttämättömien avoimuuden, vastuuvelvollisuuden ja hyvän hallintotavan periaatteiden noudattamiseen.” He vaativat myös, että komissio “eroaa, koska se on toistuvasti laiminlyönyt läpinäkyvyyden varmistamisen ja koska se on jatkuvasti laiminlyönyt demokraattisen valvonnan ja oikeusvaltioperiaatteen noudattamisen unionissa.”
Ehdotus, joka ei selvästikään saisi enemmistöä, tuli suurelta osin oikeistolaisilta Euroopan parlamentin jäseniltä, jotka ironista kyllä, voittivat paikkansa viime EU-vaaleissa niiden äänestäjien kasvavan vihan ja epäluottamuksen ansiosta, jotka haluavat lisää valtaa ja kansallista itsemääräämisoikeutta omille mailleen.
Se osoitti kuitenkin, että Von der Leyenin tyylillä, jota jotkut vertaavat pahamaineisiin neuvostojohtajiin, on rajansa. Hän edustaa EU:n pahimpia puolia, sitä, mitä voi tapahtua, kun komissio saa liikaa valtaa ja tekee päätöksiä, jotka menevät liian pitkälle, kuten kehitysyhteistyövarojen käyttäminen Ukrainan sotaan. On itse asiassa useita asioita, jotka ovat suututtaneet parlamentin jäsenet ja johtaneet epäluottamuslauseeseen. Ehkä se alkoi edellisen hallituksen aikana, kun Von der Leyen käytti 38 miljardia dollaria Pfizerin rokotteeseen Covidia vastaan, vaikka hänen suhteensa yhdysvaltalaiseen lääkejättiin oli surkea – hänen miehensä Pfizer-yhtiö sai EU:n rahoitusta, ja hänen kieltäytymisensä luovuttamasta tekstiviestejä EU:n tutkijoille antaa käsityksen siitä, miten hän ajattelee. Viime aikoina häntä on epäilty osallisuudesta likaiseen vaalivilppiin Romaniassa, mikä oli luultavasti pisara monille näistä Euroopan parlamentin jäsenistä.
Jotkut väittävät, että historia toistaa itseään ja että vuonna 1999 20 Euroopan komission jäsentä erosi joukolla korruptiosyytösten vuoksi. Huomionarvoisia eroja on kuitenkin havaittavissa. Silloin riitti sisäisten tarkastajien raportti, jossa osoitettiin ranskalaisen kassakomissaarin käsi, joka antoi EU-sopimuksia omalle hammaslääkärilleen, kun taas muut komissaarit antoivat huipputehtäviä ystävilleen, joilla oli toivottoman vähän kokemusta heille uskotusta työstä. Vuonna 1999 voitiin vielä väittää, että EU piti kiinni tietyistä demokraattisista arvoista, koska hankkeella oli tietty kunnia, joten oli vain luonnollista, että se kaatoi itsensä, kun Jacques Santer valitti lehdistötilaisuudessa: “Olen pahoillani…”. Hän piti päätään alhaalla, ja jotkut meistä huoneessa luulivat, että hän saattaisi itkeä.
Nykyisestä EU:sta on kuitenkin tullut todellinen neuvostotyylinen valtakoneisto, joka osoittaa häpeilemättä maailmalle, mikä se on: hanke, jossa valta siirretään jäsenvaltioiden demokraattiselta pohjalta Brysseliin, jossa kaikki naurettavat ajatukset demokratiasta ja vastuuvelvollisuudesta jätetään Brysselin eteläisen aseman laiturille, kun eurokraatit saapuvat aloittamaan “työnsä”. Von der Leyen on tulos vuosikymmeniä kestäneestä, jatkuvasta vallankaappauksesta, jossa kansallisilta hallituksilta on vähitellen riistetty valtaa kenenkään huomaamatta. Ketä kiinnostaa, että hän tuhlasi 650 miljardia euroa koronarahoja?
Niille, jotka valvovat häntä, hän tekee erinomaista työtä, eikä ole mikään yllätys, että Politico, Amerikan suurin propagandalehti, on kutsunut häntä jopa “Amerikan omaksi EU:n presidentiksi”.
Euroopan parlamentin jäsenet ovat yleensä epäsuosittuja, sukupuolettomia, harmaahiuksisia, harmaapukuisia ihmisiä, jotka ovat niin hyödyttömiä, että heidän omat poliittiset puolueensa ovat antaneet heille EU-työn pitääkseen heidät poissa oikeasta politiikasta ja maksaakseen heille lojaalisuudesta. Glenys Kinnockin maa. Useimmilla heistä ei ole koskaan ollut todellista työtä yksityisellä sektorilla, ja he ovat niin tyhmiä, että on epäuskottavaa, että heillä olisi merkittävä rooli EU:n sisäisessä prosessissa. Totuus on, että näillä raukoilla ei ole. Tätä pienen kapinallisen parlamentin jäsenten ryhmän tekemää siirtoa ei kuitenkaan pidä verrata siihen, mitä tapahtui vuonna 1999. Nykyinen Euroopan komissio on tehnyt erinomaista työtä neuvostoliittolaisen käsikirjan mukaisesti tuhoamalla kaikki ilmiantajat ja pelottelemalla helvetisti kaikkia tekaistuja sisäisen tarkastuksen tai poliisin osastoja, joiden pitäisi tutkia ja asettaa syytteeseen Ursulan kaltaisia roistoja. Äänestys on joidenkin Euroopan parlamentin jäsenten epätoivoinen teko sen jälkeen, kun EU:n organisaatioissa on vuosien ajan vehkeilty, ja siihen on kuulunut vain papereiden sekoittamista ja katkeria huomautuksia toimittajille – EU:n oikeusasiamiehen, sisäisen tarkastuksen yksikön ja lopulta – älkää naurako – sisäisen petostentorjuntayksikön OLAFin, joka joskus lausutaan “Oh laugh”.
Kun Neil Kinnock siirtyi Euroopan komission varapuheenjohtajaksi vuoden 1999 komission (jonka jäsen hän itse oli) erottua, hänen päätehtävänsä oli suojella toimielintä ja sen johtoa todelliselta valvonnalta tai vastuuvelvollisuudelta, ottaa käyttöön uusia sääntöjä, joiden mukaan komission virkamiesten ei ole mahdollista tehdä ilmiantoja, ja tehdä OLAFista täysin toimintakyvytön sisäisen korruption tai kavalluksen havaitsemisessa. Tämä on kaukana siitä, että Euroopan parlamentin jäsenet olisivat antaneet epäluottamuslauseen, koska aiemmat yritykset saattaa kierot komissaarit vastuuseen ovat olleet “ennakkotapauksia”. Pikemminkin se on symbolinen merkki epätoivosta sen suhteen, mitä vuosia kestäneet Kinnockin kaltaiset “uudistukset” saattavat tuottaa komission puheenjohtajan muodossa, joka on niin korruptoitunut, että hän esiintyy ylpeänä EU:n korruption suurimpana viemärirotana.