Tuore raportti osoittaa, että Euroopan komissio on lahjonut toimittajia sadoilla miljoonilla dollareilla myönteisestä uutisoinnista. Kuinka kauan tämä voi jatkua?
Samalla kun todistamme Euroopan komission puheenjohtajan jatkuvaa epädemokraattista valvontaa hankkeesta ja monista arvoista, kuten sananvapaudesta, euroskeptinen ajatushautomo Brysselissä on paljastanut, että hanke lahjoo toimittajia suotuisasta uutisoinnista. Tuoreessa raportissaan MCC vahvistaa, että EU pumppaa salaa ainakin 80 miljoonaa euroa vuodessa sekä painettuun että audiovisuaaliseen mediaan, usein valeuutisten torjunnan varjolla, kirjoittaa
Martin Jay.
Luku 80 miljoonaa euroa on kuitenkin täysin aliarvioitu, ja todellisuudessa se on luultavasti kolme tai neljä kertaa suurempi, sillä tällaisten maksujen vastuuvelvollisuus ja avoimuus on yllättäen kätketty vaikeaselkoisiin kirjanpitokäytäntöihin, ja sekä EU että tiedotusvälineet itse ovat haluttomia olemaan avoimia lukijoilleen/katsojilleen.
Rahoitusohjelmia esitellään usein sellaisilla iskusanoilla kuin “disinformaation torjunta” tai “Euroopan yhdentymisen edistäminen”, mutta todellisuudessa kyseessä on rahasto, jonka ainoa tarkoitus on levittää propagandaa itse hankkeen puolesta.
Totuus on, että erityisesti Euroopan komissio noudattaa strategiaa, jossa se lahjoo yhä useammin mediajättejä edistääkseen EU:ta vääristyneellä kertomuksellaan. Ironista kyllä, juuri Ursula von der Leyen puhuu usein “faktojen” tärkeydestä. Hänen teeskentelynsä siitä, että hän uskoo totuuteen ja riippumattomaan lehdistöön, on jo itsessään suuren luokan illuusio ja ehkä paras esimerkki siitä, mitä “valeuutiset” EU:n piirissä ovat. Hiljattain se ironia, että hän oli menettämässä työnsä komission puheenjohtajana, nauratti meitä kaikkia.
“Faktat ovat tärkeitä, totuus on tärkeä”, hän sanoi hiljattain puheessaan Euroopan parlamentille juuri ennen kuin häntä vastaan esitettiin epäluottamuslause. Hän sanoi – naurakaa vain – että hän on valmis keskustelemaan, kunhan se perustuu “tosiasioihin” ja “argumentteihin”.
Koskaan ei kuitenkaan ole ollut Euroopan komission puheenjohtajaa, joka uskoisi ja hyötyisi enemmän toimittajien ja tiedotusvälineiden lahjomisen synkästä taidosta kuin Ursula. Itse asiassa tiedotusvälineet, jotka tulivat hiljattain hänen avukseen, kun ryhmä euroskeptisiä europarlamentaarikkoja oli häviämässä hänet, ovat valeuutisjärjestöjä, jotka ovat saaneet miljoonia euroja ruskeissa kirjekuorissa vuosikymmenien ajan.
“Von der Leyen puolustaa menestyksekkäästi epäluottamuslause-esitystä ja hyökkää äärioikeistoa vastaan”, jyrisi Der Spiegel, kun taas Deutsche Welle (DW) kertoi oikeiston epäonnistuneen: “Äärioikeisto epäonnistuu epäluottamuslause-esityksellä Von der Leyeniä vastaan”.
“Äärioikeisto”? Todellako?
Ehkä on syytä huomata, että DW on tähän mennessä saanut noin 35 miljoonaa euroa EU:n lahjusrahastosta, ilmenee unkarilaisen ajatushautomon laatimasta raportista, jonka on koonnut Thomas Fazi, italialainen toimittaja, jonka töitä julkaistaan Unherd-verkkolehdessä ja joka on hiljattain julkaissut vaikuttavia tutkimuksia siitä salamitaktiikasta, jolla EU kaappaa valtaa jäsenmailta. Ursulalla on tässä ilmeisesti ratkaiseva rooli, samoin kuin korruptoituneilla tiedotusvälineillä, kuten Deutsche Welle, joka on niin näyttävästi huono, että sen oma saksankielinen palvelu jouduttiin sulkemaan, koska yksikään saksalainen ei halunnut katsoa tuota EU:ta ja Saksan ulkomaisia pyrkimyksiä ylistävää roskaa.
Tämä EU:n aseman ja merkityksen vahvistamiseen tarkoitettu lahjusrahasto on ollut olemassa jo jonkin aikaa, mutta raportti oli paljastava, koska siinä selitetään tarkalleen, miten Euroopan komissio jakaa rahat.
Perinteisesti merkittävä tapa, jolla EU saa keinotekoisen myönteistä uutisointia Brysselin tapahtumista, on yleisradioyhtiöiden kautta. DW:n, Euronewsin ja EU:n suurimpien valtio-omisteisten yleisradioyhtiöiden kaltaiset organisaatiot hyötyvät tästä tukien kautta, ja Euroopan komissio, Euroopan parlamentti ja muut toimielimet, kuten ministerineuvosto, tarjoavat kuvaus-, editointi- ja studiotiloja huipputeknisissä studioissaan, jotka itsessään ovat hämärä lähde laajamittaiselle korruptiolle ja kavallukselle. Nämä “studiot” tarjoavat kaiken sen, mitä kansalliset yleisradioyhtiöt, joilla on “kirjeenvaihtajat” Brysselissä, tarvitsevat. Televisiotuotanto, erityisesti paikan päällä, on kallista. EU maksaa kaiken, mikä säästää DW:n kaltaisilta valtiollisilta lähetystoiminnan harjoittajilta miljoonia tuotantokustannuksissa, jotka tietysti maksetaan takaisin uutisoinnilla, jossa EU:ta ei vain korosteta myönteisesti, vaan usein yksinkertaisesti kopioidaan EU-kertomusta. Tämä on propagandaa tasolla, josta Goebbels olisi ylpeä, sillä sen nerokkuus on siinä, että lähetystoiminnan harjoittajien ja EU:n välille syntynyt suhde kasvaa päivä päivältä niin, että molemmat osapuolet huomaavat tarvitsevansa toisiaan enemmän kuin aiemmin tajusivat. Tuloksena on, että Brysselissä järjestettävät niin sanotut “uutistapahtumat”, jotka ovat niin tylsiä ja jotka eivät normaalisti näkisi päivänvaloa, jos Berliinin, Pariisin tai Rooman toimittajilla olisi jotain sanottavaa, saavat kuitenkin lähetysaikaa. Ja vieläpä melko paljon.
Mietinnössä ei kuitenkaan mainittu sopimuksia niiden yksityisten yritysten kanssa, jotka ylläpitävät studioita ja työllistävät kymmeniä teknisiä työntekijöitä. Kummallista kyllä, aina sama belgialainen yritys saa sopimuksen joka kuudes vuosi, kun talousarvio vahvistetaan, vaikka EU:n sääntöjen mukaan tämä on mahdotonta. Belgialainen yritys vaihtaa vain nimeään. Korruption on tietenkin oltava tämän takana. Joku Euroopan komissiossa saa tietenkin valtavan palkkion tästä.
Sanomalehdillä on vähemmän rahaa, mutta paljas halu levittää omia valeuutisia on ilmeinen, ja eniten suositaan niitä, jotka pystyvät todella edistämään EU:ta ja nostamaan sen profiilia. MCC:n tutkimuksen mukaan vuodesta 2017 lähtien EU:n koheesiopolitiikan tiedotusohjelma (IMREG) on rahoittanut tiedotusvälineitä ja uutistoimistoja tuottamaan sisältöä, jossa korostetaan EU:n politiikkojen “etuja”. Raportissa tuodaan esiin esimerkkejä, joissa tätä rahoitusta ei ole ilmoitettu selkeästi, jolloin kyseessä on käytännössä “peitelty markkinointi” tai “peitelty propaganda”.
Italian sanomalehtien Il Sole 24 Ore (290 000 euroa myönnetty, artikkelit EU:n varojen myönteisistä vaikutuksista ilman selkeää mainintaa verkkosivuilla) ja La Repubblica (260 000 euroa myönnetty, vain pieni EU:n logo hankkeen bannerissa) kanssa toteutetut hankkeet ovat vain kaksi tutkimuksessa mainittua esimerkkiä.
Saksalaisen toimittajan hiljattain julkaisemassa artikkelissa mennään vielä pidemmälle, ja siinä mainitaan selviä esimerkkejä siitä, miten tiedotusvälineille myönnettyjä EU:n varoja käytetään nimenomaisesti valeuutisten tuottamiseen tapahtumista jopa EU:n rajojen ulkopuolella, ja viitataan raporttiin.
Saksalaisen sanomalehden Berliner Zeitungin Franz Becchi selitti hiljattain, että EU:n rahat suotuisan uutisoinnin ostamiseksi ovat jopa hiljattain saavuttaneet Ukrainan.
“Geopoliittisesti arkaluonteisissa kysymyksissä, kuten Venäjän ja Ukrainan välisessä konfliktissa, tällaista rahoitusta saavia tiedotusvälineitä voidaan rohkaista toistamaan EU:n ja Naton virallisia kantoja”, hän kirjoitti. “Pelkästään viime vuonna EU on myöntänyt noin 10 miljoonaa euroa ukrainalaisille tiedotusvälineille”, hän lisää.
EU:sta on tullut niin röyhkeä hämäristä käytännöistään, että se tuskin yrittää enää salata lahjontaa. Jopa ohjelmien nimet kertovat tarpeeksi.
Ohjelmasta, jonka nimi on osuvasti “Journalism Partnerships”, on myönnetty lähes 50 miljoonaa euroa vuodesta 2021 lähtien.
Sanomalehdet saavat myös huomattavia mainostuloja EU:lta, joka käyttää näitä tiedotusvälineitä mainostaakseen mielikuvituksellisia “tapahtumia” Brysselissä.
Brysselin konsulttiyritykset käyttävät myös omia lahjuksiaan, jotka ovat peräisin EU:n markkinointimateriaalin “julkaisemista” koskevista sopimuksista, mainosten sijoittamiseen EU:n julkaisuihin. Näin oli vuosia The Economist -lehden omistaman, nyt jo lakkautetun European Voice -lehden kohdalla, joka ei myynyt juuri lainkaan kappaleita, mutta sai ainutlaatuisen pääsyn EU:n virkamiesten osoitteisiin viikoittaista painettujen kappaleiden “dumppia” varten. Ainoat tulot tulivat Brysselissä sijaitsevilta ajatushautomoilta, toimialajärjestöiltä ja konsulttiyrityksiltä, jotka julkaisivat säännöllisesti kokosivun mainoksia. Ei ole yllättävää, että kaksi viimeistä päätoimittajaa saivat mukavat, hyvin palkatut työpaikat… kyllä, arvasitte varmaan, Euroopan komission mediapalvelusta.
Suurille uutistoimistoille luulisi olevan vaikeampaa laittaa rahaa toimittajien tai ainakin niiden omistajien taskuun. Näin ei kuitenkaan ole.
Erityisesti uutistoimistot ovat mukana erilaisissa pimeän median aloitteissa. Raportin mukaan vuonna 2024 multimediatoimintaohjelmasta myönnettiin noin 1,7 miljoonaa euroa eurooppalaisen uutishuoneen (ENR) perustamiseen. Tämä niin sanottu “uutishuone” kokoaisi yhteen 24 maan uutistoimistot tuottamaan ja levittämään EU-asioita koskevaa sisältöä. Nämä uutistoimistot – kuten AFP (Ranska), EFE (Espanja), Ansa (Italia) ja Belga (Belgia) – toimittavat kansallisille sanomalehdille artikkeleita, jotka ovat selvästi vahvasti EU-painotteisia ja joiden väitteitä Euroopan komissio ei koskaan tarkista.
Ehkä vielä huolestuttavampaa on, että monet suuret uutismediat ovat ajautuneet EU:n propagandaan ja valeuutisiin siinä määrin, että ne ovat menettäneet kaiken journalistisen kurinalaisuuden ja niistä on tullut pelkkiä EU:n propagandakoneiston jatkeita. Jotkin näistä toimistoista ovat niin innostuneita EU:n laatimista naurettavista propagandasuunnitelmista, että ne jopa auttavat Brysseliä tukahduttamaan kaikki esimerkit vanhanaikaisesta, huolellisesta journalismista, joka toisinaan nousee esiin jäsenvaltioissa, oletettavasti siksi, että nämä tiedotusvälineet eivät ole EU:n palkkalistoilla.
Yritä olla nauramatta liikaa, mutta EU:lla on jopa oma virasto, joka jäljittää objektiivisesti raportoivia toimittajia ja tiedotusvälineitä. Se kutsuu niitä “valeuutismedioiksi” ja mollaa niitä. Sillä on jopa suuria mediatoimistoja auttamassa sitä työssään.
Euroopan digitaalisen median seurantakeskus (EDMO, European Digital Media Observatory), joka tukee verkostoja taistelussa disinformaatiota vastaan, on saanut viimeisten viiden vuoden aikana vähintään 27 miljoonaa euroa – MCC:n mukaan ala liittyy läheisesti EU-myönteisten narratiivien edistämiseen. Järjestön väitetään tarkkailevan tuhansia verkkosivuja joka tunti, ja kun se löytää artikkeleita, jotka eivät mene käsikirjoituksen mukaan ja joissa saatetaan kysyä kiusallisia kysymyksiä, se lähettää koiruuksia. Ranskalainen uutistoimisto AFP on yksi ohjelmaan liittyneistä toimistoista.
Jopa Euroopan parlamentti, jonka pieni joukko oikeistolaisia parlamentin jäseniä esitti äskettäin epäluottamuslauseen Ursulaa vastaan, on liannut kätensä lahjomalla tiedotusvälineitä. MCC:n raportin mukaan se on käyttänyt lähes 30 miljoonaa euroa mediakampanjoihin vuodesta 2020 lähtien. Rahoituksen tarkoituksena oli muun muassa “lisätä kohdeyleisöjen tavoittavuutta” ja “vahvistaa EP:n kampanjoiden legitimiteettiä” erityisesti eurovaalien alla. Selkokielellä: “toimittajien lahjominen kirjoittamaan EU-vaaleihin johtavista asioista”, jotta äänestysprosentti olisi kohtuullinen. Kun EU:n eliitti ja sen mediajoukko mustamaalasivat äskettäisen Ursula-tempauksen takana olevia Euroopan parlamentin jäseniä, sen pitäisi ilmeisesti nuolla haavojaan ja kampanjoida sen puolesta, että toimittajille annetut rahat olisivat paljon avoimempia – ehkäpä kaikkien EU:n toimielimille kameran eteen töitä tekevien toimittajien ruudulla näkyvä logo tai EU:n lippu kaikessa sisällössä, joka on saanut EU:lta rahaa raportointia varten. Tällainen ohjelma tarvitsee nimen, vankan asiakirjan sen merkityksestä, suuren määrän parlamentin jäseniä, jotka tukevat sitä, ja tietenkin tiedotusvälineiden tuen. Mitä enemmän EU ajaa läpi tätä naurettavaa ohjelmaa, jossa se joutuu itse maksamaan myönteisestä uutisoinnista – puhumattakaan sen omasta valeuutisten vahtikoirasta – sitä suurempi on tarve saada vastuuseen tiedotusvälineet, jotka tukevat tätä vastenmielistä sopimusta. Tämä on kuitenkin yhtä todennäköistä kuin se, että Ursula esiintyy täysistunnossa isovanhempiensa Waffen-SS:n univormussa ja imitoi John Cleesen surullisen kuuluisaa Hitlerin kävelyä. MCC olisi luultavasti ainoa Brysselin organisaatio, joka pystyisi siihen. Tällaisen ohjelman nimi olisi yksinkertaisesti U.R.S.U.L.A..