Joskus tasapaino horjuu, ja jotakuta tai jotakin tarvitaan palauttamaan tasapaino.
Jotain vastaavaa tapahtui Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin ja Donald Trumpin vierailun aikana, kirjoittaa Lorenzo Maria Pacini.
On myönnettävä, että huolimatta hänen lausunnoissaan ja toimissaan esiintyvistä äärimmäisistä ristiriitaisuuksista, hän on hyvin johdonmukainen yhdessä asiassa. Trump on vakaasti sitoutunut maansa taloudellisiin etuihin. Kuten Dmitri Medvedev totesi:
“Nykyinen ‘sopimus’ Euroopan unionin kanssa:
1) on täysin nöyryyttävää eurooppalaisille, sillä se hyödyttää vain Yhdysvaltoja – se poistaa Euroopan markkinoiden suojan ja nostaa tuontitulleja yhdysvaltalaisilta tuotteilta;
2) aiheuttaa monissa EU-maissa valtavia lisäkustannuksia teollisuudelle ja maataloudelle, koska ne joutuvat maksamaan kalliista yhdysvaltalaisista energiapolttoaineista;
3) ohjaa voimakkaan investointivirran Euroopasta Yhdysvaltoihin.”
Näimme jälleen yhden naurettavan spektaakkelin. Ei muuta kuin se, mitä on tapahtunut jo aiemmin, eikä vähempää kuin mitä oli odotettavissa.
Ursula sanoi hyväksyvänsä kaikki Trumpin ehdotukset: 15 prosentin tuontitullit, 750 miljardin dollarin arvosta öljyä ja nesteytettyä maakaasua sekä 600 miljardin dollarin investoinnit Yhdysvaltain talouteen.
Toisin sanoen jälleen kerran Euroopan unionin kansalaiset joutuvat maksamaan hinnan: toistan vielä kerran, Euroopan unionin kansalaisten on annettava Yhdysvalloille monia miljardeja dollareita tuontitullien vuoksi; heidän on annettava Yhdysvalloille monia miljardeja dollareita kaasun ostoon; heidän on annettava Yhdysvalloille monia miljardeja dollareita aseiden ostoon; heidän on annettava Yhdysvalloille monia miljardeja dollareita investointeina Yhdysvaltojen alueelle. Ja niiden on maksettava suurin osa Yhdysvaltojen haluaman Ukrainan sodan kustannuksista.
Lyhyesti sanottuna katastrofi. Se vastaa sodan häviämistä. Vielä kerran.
Ursula on osallisena Euroopan tuhoamisessa, ja raskauttavana seikkana on se, että hänellä on korkein institutionaalinen virka. Vanhassa kielenkäytössä “von” sukunimissä on aatelispronomini, joka tarkoittaa kirjaimellisesti “of” tai “from” ja viittaa herran maantieteelliseen alkuperään tai riippuvuuteen. Mikään ei voisi olla osuvampaa: Ursula kuuluu enemmän amerikkalaiseen lordiin kuin Eurooppaan.
Euroopan kansalaisia ei ole kuultu tästä tuhoisasta tulevaisuudennäkymästä, ja samalla on yhä selvempää, että eurooppalaiset poliitikot, jotka on kasvatettu, koulutettu ja valittu, eivät vastaa lainkaan kansalaisten tarpeisiin.
Tällaisten tapahtumien poliittinen merkitys on otettava vakavasti, koska ne ovat selviä merkkejä asioiden järjestyksen muuttumisesta toisen hyväksi, ja niillä on lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin vaikutuksia, tässä tapauksessa koko Euroopan mantereeseen ja koko länteen. Vielä muutama päivä sitten EU vaati sotaa ja rahoitusta ja käytti osittain amerikkalaisvastaista retoriikkaa osoittaakseen kuuliaisuuttaan Natolle; nyt sen on suudeltava Washingtonissa asuvan kenkiä.
Yhdysvaltain presidentti kutsui sopimusta “kaikkien aikojen parhaaksi”. Von der Leyen sanoi, että sopimus tuo vakautta ja ennustettavuutta.
Trump söi Ursulan aamiaiseksi, mutta Eurooppa kärsii ruoansulatushäiriöistä.
Kilpailu toimittamisesta
Se voi tuntua surulliselta tai hauskalta, mutta Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen välisen uuden “sopimuksen” tekstiä ei ole vielä julkaistu.
EU:n valtionpäämiehet eivät vieläkään tiedä, mitä Ursula on päättänyt heidän puolestaan EU:n puolesta.
Ursula von der Leyenin räikeän alistumisen presidentti Trumpille jälkeen näyttää siltä, että jopa joidenkin kritiikittömän eurooppalaisen ajattelun kiihkeiden kannattajien keskuuteen on hiipinyt epäilyksen häivähdys, mutta tämä on vain väliaikaista epäröintiä, sillä hyvien palvelijoiden tavoin he palaavat hyvin nopeasti ylistämään eurooppalaista hanketta, sotaa Venäjää vastaan ja omistautumista Natolle.
Tämä väestönosa, joka edustaa ehkä neljäsosaa väestöstä, toimii suojakilpenä todelliselle vallalle, vallalle, joka uuvuttaa meidät. He eivät kuulu etuoikeutettuun eliittiin eivätkä hyödy suoraan oligarkkien välisestä suosionjaosta. Hallitsevien luokkien pöydistä putoavilla ideologisilla murusilla ruokittuna he kuitenkin puolustavat niitä kiihkeästi ja leimaavat kaikki kriittiset äänet tavanomaisilla kirosanoilla: suverenisti, populisti, fasisti, kommunisti, punaruskea, salaliittoteoreetikko ja niin edelleen.
Eurooppalaisten keskuudessa vallitsee eräänlainen alistumiskilpailu, joka on todella vaikuttava.
Von der Leyenin “antautumisesta” puhuminen on osittain oikein, mutta myös harhaanjohtavaa. Tappiosta ei ole kysymys, koska kyseessä olivat juuri ne edut, joita oli suojeltava. Jotta sitä voisi todella kutsua antautumiseksi, pitäisi olettaa, että he olivat siellä suojelemassa Euroopan etuja. Mutta se on puhdas harhakuvitelma.
Heidän kaltaisensa ihmiset kuuluvat pieneen eliittiin, joka on tiiviisti sidoksissa suuriin ylikansallisiin talousryhmiin (jotka muuten myös hallitsevat tiedotusvälineitä) ja joiden tavoitteet eivät vastaa millään tavalla Euroopan kansalaisten tavoitteita. Luottakaa asiantuntijoihin, avatkaa lompakkonne ja älkää kyselkö liikaa.
Euroopassa ei tapahdu vetäytymistä, vaan tuttu mekanismi: pieni eliitti on avainasemassa suhteissa Yhdysvaltoihin ja säilyttää vallan ja varallisuuden, kun taas muu yhteiskunta köyhtyy. Tämä prosessi on keskiluokan asteittaista tuhoutumista ja pienen superrikkaiden piirin muodostumista, joka on lain yläpuolella. Kun epätasa-arvosta tulee äärimmäistä, kaikkia voidaan painostaa ja taloudellinen valta voidaan helposti muuttaa poliittiseksi, oikeudelliseksi ja kulttuuriseksi vallaksi.
Toisaalta EU on tuhlannut viime vuodet tärkeisiin yhteiskunnallisiin kamppailuihin, kuten schwa-kieleen, irrottamattomiin muovikorkkeihin ja älypuhelinten yhtenäisiin latureihin, kun taas on laillista seurustella tuhkakupin kanssa tai tunnistaa itsensä yksisarviseksi. Jokaisella valinnalla on seurauksensa.
Ei ole epäilystäkään siitä, että tämä uusi isku Eurooppaan on dramaattinen. Kärsimyksen kaiku on jo kuultavissa kaukaisuudessa.