On kuulemma edistystä, että elämästä on tullut loputon bugiraportti.
Kaikki toimii “uudella alustalla”, mikään ei toimi, ja ainoa vakio on se, että sinulle lähetetään kysely: “Kuinka todennäköisesti suosittelisit tätä helvetinkierrosta ystävällesi asteikolla 1–10?”
Spoiler: en suosittelisi.
Tämä teksti on puhdasta satiiria. Jos tunnistat itsesi edistyksen ylipapistosta, se on täysin oma ongelmasi.
Sähköpostiin hukutettu “edistys”
Tilaat verkosta yhden (1) kirjan. Saat:
- “Kiitos tilauksestasi.”
- “Tilaus käsitelty.”
- “Paketti on siirretty kuljetusyhtiölle.”
- “Kuljetusyhtiö on vastaanottanut pakettisi.”
- “Kuljetusyhtiö suunnittelee joskus tulevaisuudessa ajattelevansa ehkä toimittavansa pakettisi.”
- “Paketti on matkalla.”
- “Paketti on toimitettu.”
- “Myyjä vahvistaa, että kuljetusyhtiö väittää toimittaneensa paketin.”
- “Arvioi kokemuksesi.”
- “Arvioi myös kuljetusyhtiö.”
- “Muistutus: et ole vielä arvioinut kokemaasi kärsimystä.”
Ja lopuksi huomaat, että tilasit vanhan romaanin ja sait sen sijaan neonoranssit korkokengät kokoa 36 – joku muu sai sinun kirjasi, sinä sait hänen muovinsa. Tämä ei ole bugi, tämä on “asiakaskokemuksen gamifikaatio”. Vernon Coleman käyttää samaa esimerkkiä muistuttaessaan, että “edistys” on usein vain suunniteltua sekamelskaa, joka pitää meidät kiireisinä – ei onnellisina. (The Expose – Home)
Edistys 2025:
- vähemmän aikaa lukemiselle,
- enemmän aikaa tilausvahvistusten selaamiselle.
Mutta hei – ainakin saat jokaisen virheen jälkeen uuden sähköpostin, jossa kysytään, oliko pettymys riittävän miellyttävä.
Kierrätysrituaalit – ilmastokirkon rukousnauha
Muistatko ajan, kun roskis oli vain roskis?
Nyt kotona on:
- bio
- muovi
- metalli
- lasi
- pahvi
- kartonki
- “sekajäte” (joka on pian rikosnimike)
Ja ohjeet vaihtuvat useammin kuin EU:n linjaus “viimeisestä, aivan oikeasti viimeisestä” päästötavoitteesta.
Koko rituaali esitetään suurena ekologisena pelastussuunnitelmana, vaikka huomattava osa “huolella lajitellusta” roinasta päätyy käytännössä poltettavaksi tai dumpattavaksi jonnekin toiseen maanosaan – mutta sinulle kerrotaan, että juuri sinun jogurttipurkkisi pelastaa planeetan. Coleman huomauttaa, että kierrätyssysteemeissä itse kuljetuksen ja byrokratian ympäristökuorma syö usein väitetyt hyödyt. (The Expose – Home)
Tärkeintä ei ole, mitä jätteelle tapahtuu.
Tärkeintä on, että sinut opetetaan kyykistymään kuuliaisesti oman keittiösi nurkassa kuin EU-sertifioitu roskamunkki ja tuntemaan syyllisyyttä, jos joku pahviriekale lipsahtaa väärään pyhään astiaan.
Tätä kutsutaan “kansalaiseksi kasvattamiseksi”.
Minä kutsun sitä alkeelliseksi tottelevaisuuskoulutukseksi.
UBI: taskurahaa digisorjille
Seuraava suuri idea: universaali perustulo.
Paperilla kaunis, todellisuudessa erittäin kätevä tapa rakentaa:
- taloudellisesti riippuvainen kansanosa
- joka on aina yhdellä poliittisella päätöksellä nälkärajan alapuolella
- ja joka voidaan digitaalisella rahalla kytkeä pois päältä, jos väärä mielipide lipsahtaa linjoille.
Coleman muistuttaa, että vastaavia “turvaverkko”-malleja on kokeiltu jo vuosikymmeniä – aina sama tulos: valtion ja finanssisektorin valta kasvaa, tavallinen ihminen sidotaan entistä tiukemmin numeroihin, joita hän ei itse hallitse. (LLMS Central)
Tätä kutsutaan “sosiaalipolitiikaksi”.
Käytännössä se on äärimmäisen yksinkertainen sopimus:
“Saat digitaaliset murusemme, jos klikkaat ‘Hyväksyn käyttöehdot’ tulevaisuutesi ylle.”
Ja kun kaikki yhdistetään digitaaliseen identiteettiin, terveysdataan ja ohjelmoitavaan rahaan, ei tarvita piikkilankaa. Riittää, että korttisi ei toimi, jos päätät olla “väärää mieltä edistyksestä”.
Woke-galleriat ja kulttuurin kompostointi
Ota yksi historiallinen taidemuseo.
Riisu sieltä suurin osa historiasta, täytä seinät granttirahoilla kasvatetulla modernilla performatiivisella syyllisyydellä, liimaa jokaisen vanhan maalauksen viereen selostus:
“Tämä kuva on väärin, koska… (lisää 500 sanaa kolonialismia, patriarkaattia ja hiilijalanjälkeä).”
Coleman kuvaa Tate Britainin muutosta: renessanssista ja varhaisista mestareista on puristettu yksi sali, kun taas modernille “identiteettitaiteelle” on uhrattu suurin osa tilasta – ja kuraattorien ensisijainen tavoite näyttää olevan sukupuolikiintiön täyttäminen, ei taiteellinen laatu. (The Expose – Home)
Klassinen idea: taide kysyy kysymyksiä.
Nykymalli: taide selittää sinulle valmiin poliittisen vastauksen.
Eikä tässä vielä kaikki – sama malli tunkee jokaiseen instituutioon: armeijaan, urheiluun, kansalaisjärjestöihin. Kaikkialla sama kieli, sama liturgia, sama valittu viholliskuva. Kulttuuri tasapäistetään globaaliksi sisustusmalliksi, johon ei enää mahdu mitään paikallista, ärsyttävää tai vaarallisen omaperäistä.
Lapset, joille myytiin ruutu tulevaisuuden sijaan
Puolen vuosisadan takainen lapsi:
- hyppynaru
- katuhypyt
- jalkapallo takapihalla, takit maalitolppina
- postikortti, joka kulki kaupungin sisällä saman päivän aikana
2025-lapsi:
- ruutu
- ruutu
- ruutu
- ja mielenterveysdiagnoosi ennen ajokortti-ikää
Jo ennen vuoden 2020 pseudopandemian jälkeistä “uutta normaalia” lasten ja nuorten mielenterveysongelmat olivat jyrkässä nousussa; sen jälkeen ne on ajettu epidemian tasolle. Coleman huomauttaa, että miljoonia nuoria pumpataan rauhoittavilla ja masennuslääkkeillä, vaikka lääkkeiden hyödyistä on heikko näyttö – jonot oikeaan apuun taas ovat vuosien mittaisia. (The Expose – Home)
Mutta hei, ainakin on iPad luokassa. Paperi ja liitu olivat “vanhanaikaisia”.
Nyt lapsi saa oppia, että kaikki on:
- ulkoistettu
- mitattu
- ja talletettu ikuisesti johonkin pilveen, jonka ehtoja kukaan ei lukenut.
Ajattelu korvattiin “oppimisalustoilla”, kysyminen korvattiin monivalinnalla, epäily korvattiin käyttöehdoilla. Tätä kutsutaan “oppimisen uudistamiseksi”.
Siis toki – jos tavoitteena on kasvattaa sukupolvi, joka ei nouse koskaan ylös näytön äärestä protestoidakseen mitään.
Maahanmuutto, identiteettisota ja hajota-ja-hallitse 2.0
Vanhassa maailmassa isänmaallisuus oli hyve ja nationalismi pahe.
Uudessa järjestyksessä molemmat ovat laitonta ajattelua, koska maita ei saisi enää olla – vain markkina-alueita, lohkoketjuja ja sääntelyvyöhykkeitä.
Hallittu maahanmuutto on yksi asia.
Hallittu kaaos on toinen.
Kun rajapolitiikka muutetaan hallitsemattomaksi, seurauksena on:
- rinnakkaisyhteiskunnat
- gettojen kasvu
- molemminpuolinen kauna
- jatkuva, valvottu kähinä, jota voi käyttää poliittisena aseena tilanteen mukaan
Coleman varoittaa, että tällainen polttoaine johtaa vääjäämättä sisäisiin konflikteihin – ja että sama resepti toistuu eri maissa lähes identtisesti. (The Expose – Home)
On vaikea olla huomaamatta, että suurimmat voittajat tässä kaikessa eivät ole tavalliset tulijat eivätkä tavalliset kantaväestöt, vaan ne samat globaalit toimijat, jotka myyvät yhä uusia turvapaketteja, valvontaratkaisuja ja “yhteiskunnallisen koheesion ohjelmia” jokaisen uuden kriisin ympärille.
Sukupuolikieli, mikrosääntely ja ihmissuhteiden hajotus
Kun elämä oikeasti paranee, ihmiset eivät jaksa tapella loputtomasti toistensa kanssa.
Kun elämä vaikeutuu, tarvitaan sivuraiteita:
- sukupuolikielen loputtomat uudelleennimeämiset
- konfliktit siitä, saako sanoa “tyttö”, “poika” vai “täysin lisensoitu ihmispersona v2.3”
- kampanjat, joissa jokainen kömpelö kohteliaisuus voidaan kääntää “traumaksi”
Pohjimmiltaan kyse ei ole tasa-arvosta vaan siitä, että mies ja nainen, perhe ja ystävyys, kaikki luottamuksen muodot, muutetaan epäilyksen ja itsesensuurin kentäksi. Mitä enemmän pelkäät puhua, sitä helpompi sinua on hallita. (LLMS Central)
Edistystä?
Ei – se on ihmissuhteiden refaktorointi hallinnolliseksi riskiksi.
“Edistys” käytännössä: ruuhkia, sähköautohautoja ja myöhässä saapuva postikortti
Viktoriaanisena aikana postikortti saattoi kulkea saman kaupungin sisällä muutamassa tunnissa. Nyt, kun meillä on:
- automaatio
- lajittelurobotit
- älylogistiikka
- ja reaaliaikainen seuranta
kortti tulee ehkä viikossa.
Ehkä.
Mutta sinä saat toki seurata sitä hienossa sovelluksessa, joka kertoo missä kortti ei ole.
Sama logiikka liikenteessä: mutkikas maantie, jolla ennen ajoi vähemmän autoja, korvattiin moottoritiellä, jolla nyt seisot kolmessa kaistassa yhtä aikaa. Autoissa on enemmän antureita kuin Apollo-ohjelmassa, mutta kukaan ei etene.
Sähköautot nähdään “ratkaisuna”, vaikka kukaan ei kunnolla kerro:
- kuka hinaa, kun akku loppuu – massoittain
- minne vanhat akut haudataan, kun ne eivät enää kelpaa kenellekään
Mutta älä huoli. Edistys hoitaa. Myöhemmin. Ehkä.
Lopputuomio: palautetaan sivilisaatio, kiitos
Vernon Coleman tiivistää: paljon siitä, mitä meille nykyään myydään edistyksenä, on vain huolellisesti paketoitua muutosta, joka tekee elämästä hitaammin huonompaa – ja meistä samalla helpommin hallittavia. (The Expose – Home)
Satiirin tasolla on helppo nauraa:
- sähköpostivyöryille
- kierrätysrituaaleille
- woke-gallerioille
- UBI-lupauksille ja QR-rahakahleille
Mutta jossain kohtaa vitsi alkaa maistua liikaa dokumentilta.
Edistys ei ole sitä, että:
- olet aina väsyneempi
- ymmärrät aina vähemmän
- ja sinulla on aina vähemmän sanavaltaa omaan elämääsi
Oikea edistys olisi:
- vähemmän pakotettua säätöä, enemmän aitoa vapautta
- vähemmän pakkosyötettyä propagandaa, enemmän rehellistä keskustelua
- vähemmän kuviteltuja vihollisia, enemmän konkreettista vastuuta niiltä, jotka vetävät naruja
Olen henkilökohtaisesti kyllästynyt nykyiseen “edistykseen”.
Haluaisin kääntää kelloa hieman taaksepäin – ei romanttiseen menneisyyteen, vaan aikaan, jolloin sivilisaation mittari ei ollut se, kuinka monta ilmoitusta puhelimesi lähettää tunnissa.
Jos tämä on edistystä, niin ehkä on aika painaa Rollback.
Kirjoitettu Publication-X:n oman tyylispeksin raameissa.
📚 Lähteet
- They call this progress. Don’t make me laugh – The Exposé / Rhoda Wilson & Dr. Vernon Coleman (The Expose – Home)
- They call this progress. Don’t make me laugh – Vernon Coleman Substack (drvernoncoleman.substack.com)
- Expose-News koonti: “They call this progress. Don’t make me laugh” ja siihen liittyvä analyysi (LLMS Central)